sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Spartan piispainkokous ja kamilavkojen kohtalo

Autonomisen Spartan kirkon piispainkokous tunnettiin ankarana, mutta rehtinä. Tuskin koskaan se teki virheitä ja päätökset olivat kaikki tyynni yksimielisiä. Kerran kuitenkin piispainkokous erehtyi ulkoistamaan päätöksensä kirkkonsa ylikirkkoneuvostolle ja seuraukset olivat melkeinpä traagiset.

Piispainkokous oli halunnut yhtenäistää kirkollisten pukineiden värikäytänteitä, kun Intiassa käyneellä abba Matheoksella nähtiin imelän vaaleanpunainen viitta ja sävysävyyn samanlainen skufia. Munkkidiakoni Jakovos halusi nostaa oman katedraalinsa arvoa käyttämällä yli viisitoistametristä kierreoraria (ns. viisinkertainen malli). Abba Kosmos oli innokas urheilija ja pukeutui muutoin mallikelpoisesti, mutta toimitusasun alta pilkottivat merkkilenkkitossut. Kamilavkojen ruudut ja raidat ja marimekkomaiset pallokuviot osoittivat ettei papistolla ollut pukeutumisen suhteen tajua hyvän maun rajoista. Niinpä sitä piti auttaa.

Yhtenäistäminen alkoi kamilavkoista. Piispainkokous katsoi yksimielisesti että täyskeltainen kamilavka on vast´edes ainoa sallittu kirkollinen päähine Spartan papiston keskuudessa. Päätöksen lopullinen muoto ynnä muut vähäpätöiset yksityiskohdat delegoitiin ylikirkkoneuvoston tehtäväksi.

Sillä aikaa suuressa Pantamixoksen luostarissa elettiin rauhallisen kirjavaa ja rukouksellista elämää, muuten, kaikista luostareista ehkäpä kuuluisinta veljestön fanaattiseksi luonnehditun kuuliaisuuden tähden. Kerrankin ponomarina toimineelle abba Agafonille oli pappismunkki sanonut vigiliassa: "Laita pihkaa" ja välittömästi oli abba Agafoni sännännyt pihalle haravoimaan lehtiä. Hän oli näet kuullut: "Laita pihaa." Eipä siis ihme että ylikirkkoneuvoston kamilavkakäskyn tultua luostarin johtokunta tutki keltaista värikarttaa silmä kovana. Tämän tuloksena kaikille kamilavkan kanto-oikeuden saaneille valmistettiin tarkasti samansävyiset, keltaiset kamilavkat.

Mutta voi! Ylikirkkoneuvosto oli unohtanut ilmoittaa kamilavkojen minimi- ja maksimikorkeuden! Igumeni Filokrotkin ei uskaltanut tiedustella ylikirkkoneuvostolta kamilavkojen tarkkoja mittoja, koska hänellä oli näistä pelottavia kokemuksia. Yksityiskohtien tiedustelu olisi saatettu tulkita provokaatioksi tai nenäkkyydeksi. Näin oli hänelle kerran nuoruuden kokemattomuudessa käynyt. Igumeni pyysi luostarinsa johtokunnalta aikaa yhden yön ilmoittaakseen, mitä tehdä tässä vaikeassa kysymyksessä.

Yöllä unessa igumeni Filokrotkin näki piispainkokouksen kylvävän maahan keltaisia siemeniä, joista nopeasti kasvoi erikokoisia kamilavkoja. Siihen uni päättyi. Aamulla igumeni kokosi johtokunnan ja ilmoitti riemuissaan:
–Sain yöllä ratkaisun – Teemme kaikille erikokoiset kamilavkat.
Näin käsityöläisveljet ja isät ahersivat erikokoisia kamilavkoja päiväkausia ja loppujen lopuksi kaikki valmistuivat. Niitä oli kahdesta sentistä kolmemetrisiin. Igumeni Filokrotkin jakoi jokaiselle omansa. Kaikki tapahtui sovussa ja kuuliaisuudessa. Ja ennen kaikkea, ainakin jollain olisi se ihanteellisenkokoinen kamilavka!

Luostari jatkoi hiljaista elämäänsä kaikessa hiljaisuudessa ja kunniallisuudessa aina siihen päivään saakka, kun ylikirkkohallinnon kenturios (leikillisesti Kätyrios) lähetti piispallisen kirjeen: "Metropoliitta tulee tarkastamaan luostarin kamilavkat… ja muutkin asiat, mikäli niihin jää aikaa." Täsmennyksenä edelliseen kirjeeseen hän ilmoitti sentin tarkkuudella kamilavkojen kokonormin. Mitään selitystä, anteeksipyyntöä tai armonaikaa ei esitetty, ei ollut tapana. Metropoliitta tulisi huomenna luostariin.

Nyt igumenilla oli hätä kädessä. Pelkäsi naurun ja nuhteenalaiseksi joutumista. Pelkäsi että luostarin maine kuuliaisuuden tyyssijana olisi mennyttä. Aikaa kamilavkojen pidennyksiin tai lyhennyksiin ei olisi… Abba Jeremia oli lukenut Venäjän historiasta että keisari oli aikoinaan kieltänyt valtakunnastaan perspektiivin. Siitä hän oivalsi ja saattoi antaa igumenille idean: Laitetaan oikeankokoinen kamilavkaniekka piispaa vastaanottamaan lähimmäksi ja sitten hyvin kauas sellainen, jolla on se kolmimetrinen kamilavka. Kun välit papiston paririvissä ovat tarpeeksi pitkät, ei metropoliitta huomaisi mitään. Ja nyt on pakko valehdella vähän, sanotaan että luostarin muurien sisällä on valtava määrä vesikauhuisia tuota… vaikka kanoja… että sinne ei esipaimenen itseään vaarantamaan pidä menemän. Igumeni Filokrotkin arveli että tämän ainoan kerran on pakko valehdella ja huiputtaa. Olisihan hyöty vahinkoa suurempi.

Aamu koitti ja koko veljestö oli vastaanottamassa piispaa. Metropoliitta astui virka-autostaan kummastuneennäköisenä.
–Mitenkäs te tänne pellolle ja tienposkeen olette tulleet?
–Esipaimen, joukko ruttoisia ja vesikauhuisia kukkoja, kanoja, ankkoja, variksia, aavikkosusia riehuu luostarissa, emme uskaltaneet Teitä sinne itseänne purettamaan päästää, lasketteli luostarin johtaja. Esipaimen vastasi:
–Joo, hyvät on teillä kamilavkat ja väri, mutta mitenkäs perspektiivi on noin outo?
–Eh, se kun keisari Venäjällä käski perspektiivin olemaan poissa silloin luostarin uutena ollessa, änkytti igumeni kiinnijäämisenpelkoinen punotus ja tuskanhiki kasvoillaan.
Metropoliitta huusi kilometrin päässä seisovalle kolmimetrisen kamilavkan haltijalle:
–Onks siel perspektiivii?
Vastausta ei tietenkään kuulunut, joten varajohtaja abba Lupin kiirehti valehtelemaan:
–Esipaimen, on siellä, mutta kyseinen diakoni on antanut vaikenemislupaukseen, ei voi vastata, ei voi vastata.
–No , joo, okei - Hyvinhän täällä hommat hoituu, draivii vaan siihen ruttolintususijahtiin.
Esipaimen siunasi koko luostaria ja kaasutti virka-autollaan kohti tärkeämpiä tehtäviä. Luostari kiiruhti siltä seisomalta toimittamaan "Ahdingosta selviämisen" -kiitosrukoushetkeä.

Mutta niin on ihmismieli ja muistikin kummallinen, ettei parin päivän jälkeen kukaan enää huolinut siitä että kamilavkat olisi kaiketi pitänyt lyhentää ja pidentää oikeanmittaisiksi. Kun joku noviisi parin vuoden päästä asiaa mitä nöyrimmin isiltä tiedusteli, hänelle vastattiin kuorossa:
–Näin on meidän luostarissa aina ollut ja tulee olemaan.

torstai 7. tammikuuta 2016

Abba Allosavroksen opetus

Ninkeain luostarin isät Zaharias, Elia, Georgios ja Nikodemos viettivät joulun ja teofanian juhlien välisiä paastottomia päiviä monasterin muurin ulkopuolella. Tapansa mukaan he paistoivat nuotiolla keppien nenässä vaahtokarkkeja, joita abba Zaharias oli tuonut Aleksandrian markkinoilta. Heidän omatuntonsa ei ollut kaikin puolin puhdas, olihan kyseessä kuitenkin aika lailla hekkumallisesta nautinnosta.

Yht´äkkiä pimeydestä ilmestyi suuresti kunnioitettu abba Allosavros, puhtaasta kilvoittelusta tunnettu hengellinen opettaja. – Rauha teille, isät, lausui abba Allosavros lempeästi. Isät tunkivat kiireessä vaahtokarkkikepit aavikon hiekkaan, paitsi abba Nikodemos, joka istui hehkuvan kepin päälle. Abba Allosavros ei ollut huomaavinaan nuorempien isien temppua.

Häkeltyneet isät keksivät pyytää yhdestä suusta: – Isä, sano pelastuksen sana. Abba Allosavros vastasi nöyrästi: – Minun tietoni ovat vähäiset, joten kysynkin teiltä, muistatteko, mitä sanaa isät kertoivat paholaisen rakastavan? Isät ilahtuivat, koska tiesivät vastauksen: – Huomenna!, he mylväisivät yhteen ääneen.

– Oikein, entä toinen samanveroinen? – Emme tiedä…,  Vastasivat isät. – 'Ylihuomenna' on yhtä vaarallinen. Isät olivat rakentumaisillaan hengellisesti, kun joukon nuorin, abba Nikodemos lausui: – Onko  'ensiviikollakin' paholaiselle mieleen?

Isien kasvot punastuivat myötähäpeästä ja he toivoivat vajoavansa saman tien lentohiekkaan. Abba Allosavros loi lempeän katseen punastuneisiin isiin ja lausui: –Isät, kasvakaa abba Nikodemoksen kaltaisiksi – Hänen viittansa on tulessa ja lieskat nuolevat jo hänen partaansa, mutta edelleenkin hän on kiinnostunut vain hengellisistä asioista.

Isät jatkoivat hengellistä rakentumistaan - sammutettuaan ensin abba Nikodemoksen viitan ja parran.