Abba Elian tsuikapullo

Luostariin oli tullut pyhiinvaeltajia kaukaa Romaniasta asti. Abba Elia osasi jonkin verran kreikkaa ja hepreaa, ja hänet oli siksi määrätty pyhiinvaeltajien tulkiksi. Todellisuudessa romanialaiset eivät ymmärtäneet abba Elian kreikkaa eikä hepreaa, mutta ajattelivat, että luostarissa on Pyhä Henki erityisesti läsnä, koska siellä edelleen keskustellaan Raamatun kielillä. Pyhiinvaeltajat ihastuivat luostariin ja erityisesti abba Eliaan niin paljon, että päättivät seuraavana vuonna tulla uudelle pyhiinvaellukselle.

Vuoden päästä pyhiinvaeltajat palasivat tuliaisten kera. He olivat tuoneet ansioituneelle tulkillensa paikallista tsuika-nimistä juomaa. Abba Elia kiitti pullosta, mutta kun hän myöhemmin maistoi sitä keljassansa, hän ei alkuunkaan pitänyt juomasta. Niinpä Abba Elia kutsui luokseen abba Jakovoksen, joka tunnetusti piti kaikista juomista. Abba Jakovos joikin juomaa mielellään, ja ilahtuneena kiitti abba Eliaa.

Tsuikapullo näytti kuitenkin edelleen täydeltä. Abba Elia kutsui luokseen abba Georgioksen, ja tarjosi hänellekin juomaa. ”Onpa hyvänmakuista” totesi abba Georgios. ”Jumala on viisaudessaan lähettänyt meille nämä pyhiinvaeltajat, jotka taitavat näin maukkaan juoman valmistuksen”.

Hämmästyksekseen abba Elia huomasi, että pullo oli edelleen miltei täysi. Luostarin lähellä kilvoitteli myös amma Sofia, joka oli nuoruudessaan lyhyen aikaa kilvoitellut Romaniassa. Tämän muistaessaan abba Elia otti tyhjän leilin, kaatoi sen täyteen tsuikaa ja lähetti lahjana amma Sofialle. Amma Sofia, joka ei ollut vuosiin saanut maistaa kyseistä juomaa, puhkesi vuolaasti ylistämään Jumalaa. ”Ylistetty olet sinä Herra! Sinä lähetät hurskaita pyhiinvaeltajia naapureilleni, ja vieraanvaraisia naapureita minulle.”

Abba Elia ajatteli, että tsuika olisi nyt viimein loppunut, mutta katsoessaan pulloa huomasi sen edelleen täydeksi. Silloin abba Elia ymmärsi miksi juoma ei vähentynyt: se oli rakkaudella tehty ja kuljettu Romaniasta asti. Ja olihan juoma tuottanut luostarissa vain siunausta, monet olivat siitä ilahtuneet ja kiittäneet Jumalaa.

Abba Elian mielikuvitusystävä

Abba Elia oli ollut matkalla Alexandriassa, ja palasi luostariin täynnä pyhää iloa. Hän oli paluumatkalla vieraillut vanhan ystävänsä abba Ilarionin luona. Abba Ilarion oli rakentanut itselleen keljan läheiseen saareen, josta hänen oli vaikea vierailla luostarissa. Saarella abba Ilarion hoiti eläimiä, joihin hän oli kovin kiintynyt, eikä aina muistanutkaan ystäviään luostarissa. Vierailu oli kuitenkin virkistänyt molempien mieltä, ja abba Elia puhuikin siitä luostarissa vielä kuukausia paluunsa jälkeen.

Luostarin viisas igumeni alkoi ihmetellä abba Elian kertomuksia. Hän oli nimittäin muuttanut luostariin vasta abba Ilarionin lähdön jälkeen. Igumenia hämmästytti, että hänen veljestöönsä kuului munkki, jota hän ei ollut koskaan tavannut. Viisas igumeni pyysikin abba Eliaa lähettämään abba Ilarionille vierailupyynnön.

Tämän jälkeen viisas igumeni odotti innolla abba Ilarionin tapaamista. Hän oli kuullut abba Elian tarinoita siitä, miten hän, Abba Ilarion ja abba Mikael olivat muodostaneet luostarin legendaarisen kuoron, joka oli käynyt aina Thebassa ja Alexandriassa asti esiintymässä. Luostarin muut veljet kertoivat ihmeistä, jotka seurasivat esiintymisiä. Paitsi että luostarin veljestöön oli tullut uusia jäseniä, oli eräs rikas rouva Alexandriasta määrännyt luostarille huomattavan perinnön sillä ehdolla, että kuoro aikoinaan laulaisi hänen hautajaisissaan.

Abba Ilarionia ei kuitenkaan kuulunut luostariin. Välillä häneltä tuli asiaa selittäviä viestejä: ”en voi tulla, koska aasini saa varsoja”, ”en voi tulla, koska opetan koiralleni ristinmerkkiä”, ”en voi tulla koska kettu vaanii lampaitani”. Kerran abba Ilarion oli jo tulossa, ja igumeni näki hänen hahmonsa kaukaa, mutta kasvoja hän ei erottanut. Silloin abba Ilarion näki kuitenkin taivaalla kotkan, ja huolestui saaren kanoista, jotka olivat jääneet ulkosalle. Abba Ilarion riensi pelastamaan kanojansa, eikä igumeni vieläkään tavannut häntä.

Nyt igumenia alkoi epäilyttää koko abba Ilarionin olemassaolo. Abba Elian tarinat alkoivat käydä yhä mielikuvituksellisemmiksi, ja tarkemmin ajateltuna abba Ilarionin hahmo oli muistuttanut kovasti abba Mikaelia. Olisiko vaellus erämaassa tehnyt abba Elialle tepposet? Viisas igumeni kutsui abba Elian keskustelemaan, ja kertoi hänelle huolensa. ”Igumeni, tiedän kyllä, että et ole nähnyt abba Ilarionia”, aloitti abba Elia. ”Mutta tarkemmin ajateltuna, oletko nähnyt itse isä Jumalaa?” hän kysyi. ”En tietenkään”, vastasi igumeni. ”Mutta et epäile isä Jumalan olemassaoloa, vaikka et ole häntä nähnytkään?” jatkoi abba Elia. ”En epäile”, vastasi viisas igumeni, ja ymmärsi, että Jumala lähettää abba Ilarionin vierailulle luostariin heti, kunhan kanat, aasit, lampaat ja koirat eivät tarvitse häntä luostaria enemmän.

Uudet shakkinappulat

Vaikka abat Georgios ja Elia olivat kilvoitelleet Lavrassa jo useita vuosikymmeniä, heillä oli vieläkin himo pelata shakkia keskenään, joskus jopa niin kauan, että psalmienluku luostarin kirkossa oli ennättänyt jo toiseen kunniaan. Heidän kilvoittelutoverinsa, kunnianarvoisa abba Sakarias, oli asiasta kovin murheissaan ja mietti kovasti keinoa auttaa heikkoja veljiään.

Abba Sakarias päätti toimia neuvokkaasti ja vaivannäköä säästämättä veisti makkaroista ja pekonista shakkinappulat, joita hän säilytti pakkasessa. Eräänä päivänä kaikki nappulat valmistuivat ja abba Sakarias livahti veljien pelikammioon, jossa hän vaihtoi itsetekemänsä nappulat alkuperäisten tilalle.

Ei kulunut aikaakaan, kun veljet saapuivat tapansa mukaan pelaamaan shakkia. He huomasivat uudet nappulat ja ihastelivat niitä. Hetken päästä peli oli jo täydessä käynnissä ja verhon takana piilossa ollut abba Sakarias arveli suunnitelmansa epäonnistuneen. Pelistä muodostui pitkä ja lopulta laudalla oli vain muutamia nappuloita. Tässä vaiheessa abba Elian sotilas oli päässyt laudan viimeiselle riville, jolloin se piti korottaa kuningattareksi. Ylimääräisiä nappuloita ei ollut kuitenkaan enää jäljellä, koska Georgios ja Elia olivat syöneet ne sitä mukaa, kun ne oli lyöty. Veljien silmät avautuivat ja he itkivät katkerasti ja katuivat. Abba Sakarias astui verhon takaa ja onnitteli veljiä kiusauksen voittamisesta. Ennen lähtöään keljasta hän vielä söi jäljelle jääneet nappulat varmistaakseen, ettei Georgioksen ja Elian uskoa enää tällä tavoin koeteltaisi.

Sopimaton lepoaika

Abba Sakarias ja abba Elia menivät abba Nikodemoksen keljaan kuullakseen pelastavaisen sanan. Kauhukseen he löysivät tämän sängystä silmät kiinni lepäämästä ja vieläpä keskellä kirkasta päivää. "Abba, kuinka nukut sopimattomalla ajalla?", he kysyivät paheksuvina. "Isät, en nuku, vaan mietin typikonin suloista järjestystä", vastasi abba Nikodemos henkistynein kasvoin.

Abba Georgioksen opetus ruoasta

Veli Elia kulki tavernasta kotiinsa, henkisesti valppaana. Grillikioskin kohdalla hän näki murheekseen veli Sakariaan, joka tunki naamaansa makkaraperunoita.

Veli Elia puhutteli leppeästi veljeään: "Kuinka syöt grilliruokaa paastoaikana, veli Sakarias?" Veli Sakarias vastasi: "Kuinka arvostelet minua, vaikka oma hengityksesi löyhkää viinille Lavraan saakka?"

Riidan ehkäistäkseen he päättivät mennä aamupalveluksen jälkeen abba Georgioksen luo. Hänet tunnettiin kohtalaisesta arvostelukyvystä.

Aamulla abba Georgios kuunteli veljien tarinat huolellisesti ja vakavin kulmin. Hän lausui: "Veli Sakarias, olit nälkäinen ja söit. Eikö ruoka ole Luojan lahja? Älä suotta pahastu veli Elia." "Veli Elia, oletko maistanut makkaraperunoita viinin kanssa? Olit nälkäinen ja aloit räyhäämään. Käytä jatkossa kohtuudella molempia, rakas poikani."

Veljet katsoivat sydämeensä ja tekivät sovinnon vedet silmissä ja katuivat. Maine abba Georgioksesta alkoi levitä, siksi hän sulkeutui skiitan toimistoon, jonne valo ei paistanut eivätkä vieraat päässeet.

Lavran yhteiskuva

Kerran vuodessa erakkolan isät ja veljet komennettiin lavrassa tapahtuvaan yhteiskuvaukseen. Järjestyminen vei pahimmillaan tuntikausia, sillä kokeneet ja nöyrät isät yrittivät työntyä nuorien veljien taakse ja piileskellä mantioiden katveissa. Vanhat isät eivät katsoneet itseään arvollisiksi esiintymään muiden kilvoittelijoiden rinnalla.

Tämä murehdutti kovasti igumenia, joka olisi tahtonut edes yhdessä kuvassa nähdä kaikki isät ja veljet samanaikaisesti. Nuori kuuliaisuusveli Mihei keksi että jokainen isä ja veli voidaan kuvata yksittäin ja askarrella nykytekniikan avulla osaksi ryhmäkuvaa.

Igumeni iloitsi ja pyysi kuvaajan hoitamaan asian viekkaudella. Kuvat otettiin, isät ja veljet aseteltiin komeasti yhteispotrettiin. Igumeni katsoi kuvaa ja totesi kaikkien olevan siinä mukana. Siitä löytyi vain kaksi pientä kauneusvirhettä. Ensiksi munkkidiakoni näytti viisi kertaa tavallista munkkia isommalta ja toiseksi nuoret hymyilivät leveästi, mutta vanhat irvistivät kuin myrkyn nielleet.

Abba Georgioksen parta

Abba Georgios oli hengessän murheellinen, koska hänen partansa ei kasvanut tuuheaksi ja pitkäksi. Hän kadehti salaa abba Sakarasta, jolla oli komea, pitkä ja tuuhea parta. Tämä vaikutti myös abba Georgioksen hengelliseen kilvoitukseen, minkä hänen rippi-isänsä, harkitsevaisuudestaan tunnettu - nyttemmin piispaksi valittu - abba Elia, pani merkille.

Abba Elia päätti auttaa lastaan voittamaan pahan hengen juonet erikoislaatuisella tavalla. Hän kutsui abba Sakariaan ja abba Georgioksen keljaansa laatimaan rukousnauhoja. Rukousnauhojen tekeminen oli vaikeaa ja vaati lakkaamatonta keskittymistä. Noin viidensadan solmun jälkeen abba Sakariaan pää alkoi jo nuokkua ja pian vanhus oli sikeässä unessa. Abba Elia huomasi tämän ja teeskenteli myös nukkuvansa. Abba Georgios oli ainoana valveilla kädessään luostarin terävimmät sakset, jotka abba Elia oli hänelle neuvokkaasti antanut. Abba Georgios katseli hetken aikaa saksia ja abba Sakariaan partaa. Pian hän kuitenkin heitti sakset pois ja alkoi katkerasti itkeä. Nukkumista teeskennellyt abba Elia nousi ja lohdutti abba Georgiosta: "Totisesti onnistuit voittamaan pahan hengen juonet!" Hän antoi abba Georgiokselle synninpäästön ja kertoi, että abba Sakariaan iho kuivuisi nopeasti, jos tällä ei olisi pitkää partaa. He poistuivat paikalta hengellisesti rakentuneina, paitsi abba Sakarias, joka edelleen nukkui.

Kolme abbaa

Oli kaksi maineikasta abbaa: toinen nimeltään Anirineos, toinen Apatheios. Abba Anireneos vaati täydellistä sääntöjen noudattamista ja antoi kovia epitimioita sekä vaati oppilaitaan kiivailemaan evankeliumin vuoksi. Abba Apatheios julisti rakkautta ja rauhaa sekä pyytämällä pyysi, ettei ketään saisi loukata, eikä kenenkään mieltä pahoittaa. Oli myös abba Akrobatos. Hän ei osannut sanoa mitään ehdottoman varmaa. Häntä ei tuntenut kukaan.

Abba Georgios ja kostuneet hiilet

Tupakanpoltto oli abba Georgiokselle hyvin rakasta. Abba ei halunnut pahentaa muiden veljien mieltä ja pyrki salaamaan harrastuksensa. Niinpä mennessään tupakoimaan hän keksi asialle erikoisia kiertoilmaisuja. "Menen tarkastamaan ovatko hiiilet kuivia" tai "Rukousnauhat alkavat hajota. Käyn korjaamassa ne", saattoi Georgios todeta veljille, kun hän todellisuudessa lähti tupakoimaan.

Veljet kuitenkin tiesivät abba Georgioksen harrastuksesta ja olivat aina murheellisia kuullessaan veljensä lähtevän ties mille asioille. Kerran taas näin tapahtuessa kiivaudestaan kuulu abba Stefanos sai tarpeekseen ja puuskahti: "Tämä peli ei vetele!" Abba Georgioksen ollessa poissa Stefanos piilotti kaikki tämän savukkeet.

Tapahtuman jälkeen veljet huomasivat, että abba Georgios ei enää jättänyt trapesaa yhtä usein kuin aikaisemmin. Kaikki -- abba Georgiosta lukuun ottamatta -- olivat onnellisia tapahtuneesta ja veljet onnittelivat usein Stefanosta tämän neuvokkuudesta.

Tuli sitten erityisen märkä ja kolea syyskuun päivä. Veljet olivat kokoontuneet kirkkoon toimittaakseen juhlan aaton palvelusta. Abba Sakaria oli mennyt alttariin etukäteen sytyttämään kaikki lamput ja pyhän savun. Kaikki hiilet olivat kuitenkin niin kosteita, ettei yksikään niistä syttynyt. Veljet olivat suruissaan ja päättivät toimittaa palveluksen ilman suitsutusta. Vastoinkäymiset eivät vielä loppuneet. Rukouksia luettaessa lukijaveli huomasi rukousnauhansa katkenneen. Asiaa tutkittaessa huomattiin, että Lavran kaikki rukousnauhat olivat ränsistyneet lähes käyttökelvottomiksi.

Veljet huomasivat heti erehdyksensä ja katuivat. Abba Stefanos meni pyytämään abba Georgiokselta anteeksiantoa katkerasti itkien. Abba Georgios sai savukkeensa takaisin ja meni heti korjaamaan rukousnauhoja ja kuivattamaan hiiliä. Seuraavan päivän juhlapalvelus saatiin toimitettua mainiosti ja Lavrassa vallitsi taas rauha.

Kyproksen veljien rantaongintakilpailut

Kyproksen veljien erakkolasta numero 14 olivat lopussa juhlaruokavarastot. Sanalla sanoen ei kalan murentakaan missään kylmiössä.

Igumeni Autokefalos määräsi järjestettäväksi erakkolan suuret rantaongintakilpailut. Pääpalkintona olisi vain antamisen ilo; saalis kuuluisi luostarille.

Suuri päivä koitti ja kaikki isät ja veljet säntäsivät rantaan toiveikkain mielin. Vain hetkipalvelus ja ruokailu keskeyttivät kilvan. Muuten ongittiin auringon laskuun saakka. Munkit olivat levittäytyneet kilometrien säteelle, mutta silti tottumattomimmat hujoivat vavoillaan vaarallisen näköisesti. Paria silmävammaa, avomurtumaa, käärmeenpuremaa, auringonpistosta ja 'melkein hukkumista' lukuun ottamatta kalakisa sujui hyvin ja turvallisissa merkeissä. Tappioksi voidaan tietysti lukea abba Johanneksen viitan repeämä, joka syntyi hänen esitellessään karanneen vonkaleen pituutta.

Kaloja punnittiin innokkaasti. Abba Bamba yritti raahata naama pokerilla alun kolmemetristä krokotiilin karahkaa puntariin. Hän oli saanut kyseisen 'kalan' Niilin isältä Pambolta, hyvältä ystävältään. Abba Bamba oli kyllästynyt pitämään krokotiiliä pienen keljansa täytteenä ja ajatteli näin pääsevänsä kätevästi ja arvokkasti siitä eroon.

Tämä jäi pelkäksi aikeeksi, sillä puntarin pitäjänä hääri maailmassa vielä 'Väärävaaka' Barabbaana tunnettu torikauppias abba Asevios. Abba Asevios vain nauroi häpeästä punastuneelle abba Bamballe, jonka ei auttanut kuin poimia krokotiili kainaloon ja paeta häpeissään keljaansa.
Varsinainen kalabaliikki syntyi kun viimeisenä puntarille saapui veli Oktoekhos. Hänen saaliinsa 38 kiloa 400 grammaa olisi ansainnut ylivoimaisen voiton, ellei hänen saaliinsa olisi koostunut pelkästään mustekaloista.

Siinä raapivat veljet hiuksiaan ja partojaan miettiessään onko mustekala kala, äyriäinen, matelija vai jyrsijä? Porukalla sovittiin apofaattisessa hengessä, ettei ainakaan kavioeläimistä eikä nisäkkäistä voinut olla kysymys. Riidan tuntu jo leijaili ilmassa, kun paikalle haettu igumeni saapui.

"Isä Igumeni, olemme murheissamme ja kiihdyksissämme, koska emme tiedä, onko veli Oktoekhos voittaja vai häviäjä." "Onko mustekala kala?", he äimistelivät.

"Mennään kylään kysymään isä Pavlokselta, hän saattaa tietää", päätti viisas igumeni.

Isä Pavlos ilahtui kovasti osakseen tulleesta kunniasta. Erakkolan viisaat minun neuvoani kysymässä, hän ajatteli. Mutta kuultuaan kysymyksen, isä Pavlos joutui tunnustamaan itselleen, ettei ollut enää vuosiin jaksanut kovin tarkasti kuunnella parimioita, katismoita tai epistoloita, joista olisi jotain luonnontiedeasiaa saattanut selvitä. "Kunnioittu isä igumeni, isät ja veljet, mieluusti auttaisin teitä asiassa, mutta olen liiaksi kiinnittänyt sydämeni evankeliumin sanan kirkastamiseen muistaakseni Mooseksen mustekala-juttuja, mutta kysykää kylän opettajalta, hänen kuuluu tietää tällaiset asiat", evästi munkkeja nöyrä seurakuntapaimen.

Vanha opettaja ilahtui yleisöstä, jolle saattoi osoittaa oppineisuuttaan. Hän aloitti Iliaasta ja päätyi Odysseiaan. Pari kertaa hän kysyi: "Mikä se teidän kysymyksenne taas olikaan?" Munkit käsittivät vanhan opettajaketun vain pelaavan aikaa, ettei hänen olisi tarvinnut osoittaa tietojensa puutteellisuutta. He kiittivät opettajaa livahtivat tiehensä.

Lukkari Aisavvaton vietti vapaapäivää, eikä siksi voinut perehtyä asiaan.

Igumeni Autokefalos sanoi isille ja veljille tarvitsevansa aikaa ratkaista ongelma. Hän lupasi asiaan selvyyden seuraavana aamuna.

Seuraavan päivän aamuna aamupalveluksen ja liturgian jälkeen syötiin mustekalaa. Abba Autokefalos oli illalla avannut evankeliumin ja siinä aivan sormen kohdalla oli lukenut: "Minun rauhani minä teille annan." Igumeni tiesi, etteivät veljet olleet riidoissa kuin periaatteen vuoksi, mutta usein luostareiden historiassa tiedetään sattuneen että pienestä kinasta oli tullut suuri sota ja rakkaus oli kylmennyt monien sydämissä.

Igumeni näytti veljille pyhiä luostarisääntöjä, joihin oli lisätty viimeiseksi kohdaksi: "Kaikkien murheellisten luostarissa mustakala tunnustetaan kalaksi, joka muuta väittää, jättäköön luostarin."

Päätöksen abba Autokefalos perusteli sanoen: "Näin on tämä asia."

Kaikki iloitsivat asian ratkeamisesta ja igumenin neuvokkuudesta. Isät ja veljet onnittelivat voittajaksi noussutta veli Oktoekhosta, paitsi abba Mimon, joka tippui näin kilvassa toiseksi.

Katkelmia II

Kerrotaan abba Megafonoksen nähneen 60 vuotta vaivaa ollakseen hiljaa vanhempien kilvoittelijoiden läsnäollessa.

Abba Alipia ei tavattu rikospaikalta koskaan.

Nuori veli kysyi vanhukselta "Isä, miten pesen matot?". "Poikani, muista rukoilla ja paastota", isä kehotti lempeästi. Vanhus jatkoi pienen tauon jälkeen: "Käytä jonkin verran myös mäntysuopaa."

Skiitan hiihtokilpailut

Skiitan veljillä oli pääsiäisen kunniaksi hiihtokilpailut. Siihen osallistuivat vain veli Georgios, veli Elia ja veli Sakarias. Veli Georgios laski ensimmäisessä laskussa puuhun ja näytteli tajutonta. Veli Elia katkaisi tahallaan sauvansa ja keskeytti. Veli Sakarias otti varaslähdön taatakseen hylkäämisen.

Isät katsoivat heidän kilpailuaan iloiten. Jotkut veljet nurisivat, ettei tuollaisista hiihtäjistä ole mihinkään. Mutta abba Eleos sanoi lempeästi: "Veljet ovat harjoitelleet kovasti, eikä heidän hiihdossaan ole mitään vikaa, mutta nöyryyden tähden kukaan heistä ei tahtonut voittaa."

Monet nurisijoista menivät itseensä ja miettivät keljoissaan näiden hiihtäjien ratishenkisyyttä.

Abba Peirasmos ja pelihimo

Abba Peirasmos oli ennen, vielä maailmassa eläessään ollut upporikas, mutta eräs päivä oli muuttanut kaiken. Hän oli pelannut uhkapeliä nopilla ja menettänyt kaiken; maatilansa, vaimonsa, orjansa, kamelinsa ja upeat hevosensa. Pelkkä ihokas yllään hän oli paennut autiomaahan tekemään parannusta. Skiitan veljien luo saavuttuaan hän oli kysynyt igumeni Timoteokselta: "Onko pelastusta?" "Pelastusta on", oli vastannut hyvä luostarinjohtaja. Siten Peirasmos jäi luostarin suojiin.

Vuosia kilvoiteltuaan pelihimon demoni yhä kiusasi abba Peirasmosta, vaikka hän oli vaivaa nähden kuolettanut muut himonsa. Eräänä päivänä abba Timoteos kutsui veljet kokoon ja lausui: "Viittanne ovat repaleina, on ostettava uudet kaupungista, etteivät muiden skiittojen veljet ala pitää meitä kerskureina (vrt. Vanha sananparsi 'ylpeys paistaa viittasi rei'istä'). Kuka lähtee kaupunkiin?" "Tässä olen, isä", ilmoittautui abba Peirasmos.

Niin lähti abba Peirasmos veljien siunauksen ja suuren rahasäkin kanssa kohti suurta kaupunkia. Kaupungin lähestyessä abba Peirasmos alkoi miettiä, pitäisikö pelata saman tien hiukan noppaa. Hän näki jo mielessään, kuinka voittorahoilla saisi viittojen lisäksi komeita pukuja kylän temppeliin ja kenties uuden värisävyn abba Sergioksen epitrakiilivarastoon. Heti kohta kuului iloinen luunoppien kolina abba Peirasmoksen korviin. "Vain pari kierrosta, sitten lopetan", hän ajatteli. Päivä kului pelatessa ja tietenkin abba Peirasmos hävisi kaikki skiitan viittarahat.

Viikon abba Peirasmos vetelehti kaupungissa kauhean katumuksen ja itsesyytösten vallassa. Hän mietti kuumeisesti, voisivatko igumeni ja veljet antaa hänelle koskaan anteeksi vai ajaisivatko he hänet pois, jalopeurojen ja aavikkosutten osaksi.

Abba Peirasmos rukoili ja rohkaisi mielensä. Hän palasi skiitalle ja huusi kovalla äänellä. "Minä kelvoton Peirasmos olen palannut pelattuani viittarahat ja pyydän anteeksi teiltä kaikilta Herran nimessä -- ottakaa minut edes ikuiseksi noviisiksi takaisin luostariin. Igumeni ja veljet olivat kokoontuneet abba Peirasmoksen ympärille, joka rohkenematta nostaa katsettaan makasi heidän keskellään kasvot tomuun painettuna. Igumeni Timoteos nosti hänet ylös lempeästi ja puheli lohdutellen: "Abba, nouse...katso, veljien uusia viittoja, tässä on sinun uusi viittasi", hän sanoi ojentaen upouuden viitan hämmästyneelle abba Peirasmokselle.

Igumeni oli kuulu hyvästä ihmistuntemuksesta. Siksi hän oli komentanut pari veljeä abba Peirasmoksen perään. Nämä veljet olivat maailmassa ollessaan olleet pahoja korttihuijareita, mutta vapautuneet luostarissa kokonaan pelihimostaan, joskaan eivät väärinpeluun taidostaan. Yöllä he olivat ajaneet partansa ja naamioituneet nopanpelaajiksi. Valeasut olivat hämänneet abba Peirasmoksen täydellisesti. He olivat voittaneet kaikki Peirasmoksen viittarahat ja siinä sivussa myös muutaman satunnaisen pelurin rahat. Viittarahoilla he ostivat hyvät viitat, ylimääräiset ansiot he jakoivat köyhille.

Igumeni opetti veljiä ja abba Peirasmosta sanoen: "Veljet, vaikka abba Peirasmos lankesi, se on totta, olemme kuitenkin itkemässä täällä omia syntejämme, emmekä katsomassa toistemme puutteisiin."
Igumenin ja veljien anteeksianto ja rakkaus pelasti abba Peirasmoksen, joka vanhalla iällä, himoista vapautuneena antoi sielunsa Jumalan haltuun.

Katkelmia

Vanhukset kertovat...

Skiitan veljet rakensivat temppelin. He olivat entisten veljien kaltaisia; kuin yhtä sielua ja yhtä sydäntä. Temppeli autioitui ja ränsistyi valmiiksi tultuaan, sillä kukaan ei pitänyt itseään arvollisena menemään sisälle saakka.

Abba Elialta kysyttiin: "Kuinka opin paastoamaan?" "Näkemällä vaivaa ja muistamalla, että makkara ei ole leipomotuote, vaikka siinä on paljon jauhoa."

Isät kertovat: Oli apostolein paaston aika, ilman juhlapäiväkevennyksiä. Veljet menivät tapaamaan abba Teodorosta pelastuksen sanan toivossa. Keljan ovesta leijaili ilmiselvä vastapaistetun sian tuoksu. "Suuri Teodoros on langennut", huokaisivat veljet masennettuina. Ennen isät ja veljet rakastivat, eikä yhdenkään kohtalo ollut yhdentekevä. Koko loppupaaston he itkivät Teodoroksen lankeemusta kuin omaansa.

Abba Elia ja amma Meriam

Siinain abba Elia oli asunut erakkona 36 vuotta ja kuolettanut ponnistuksin maailmalliset ajatukset. Kaikessa hän näki Jumalan kauniin luomistyön. Hänen kammionsa lähellä asui amma Meriam, joka ei ollut koskaan vaihtanut sanaakaan abba Elian kanssa. He olivat vain kumartaneet toisilleen tervehdykseksi, milloin olivat sattuneet silmätysten. Veljet Sakarias ja Georgios olivat kaukana skiitaltaan etsimässä käärmeennahkoja käsitöihinsä. He sattuivat abba Elian kammiolle ja näkivät myös majansa edessä koria punovat amma Meriamin.

Veljet painoivat katseensa maahan häpeissään. He katsoivat velvollisuudekseen nuhdelle abba Eliaa sanomalla: "Isä, eikö ole sopimatonta asua näin lähellä naisihmistä, varsinkin kun olet munkki?!" Abba Elia kumarsi nöyrästi harmaan päänsä ja lausui: "Veljet, antakaa anteeksi - en tiennyt, että hän on nainen, sillä hän ei kertonut minulle."

Veljet Sakarias ja Georgios tunsivat itsensä vähäisiksi vanhuksen raitishenkisyyden edessä. "Abba, sinä opetit meille, ettemme ole vielä edes aloittaneet kilvoitustamme. Anna anteeksi." Vanhus siunasi veljiä ja lähetti heidät matkaan hyötyä saaneena.

Oikean kasteen veljestö

Kauan sitten vaikutti eräällä luostarisaarella innokkaiden kastajien veljestö. Vastustajat kutsuivat heitä uudelleen kastajiksi, sillä he kastoivat kaikki: Ortodoksit, luterilaiset, roomalaiskatoliset, vapaat suunnat ja kaikki pakanat. Ratkaisevaa oli vain se että kaste oli toimitettu oikealla kielellä ja hyväksytyn papin tai maallikon (jonka tuli tietenkin olla hyväksytysti kastettu ja voideltu) toimesta.

Jostain syystä saarelle tunki jos joltistakin pyhiinvaeltajaa ja totuudenetsijää laivalasteittain, mutta kastettavaksi he eivät yleensä vapaaehtoisesti antautuneet.

Munkkeja tämä kovin harmitti, sillä he tiesivät että ilman oikeaa kastetta kaikki joutuisivat kuoltuaan suoraan kadotukseen. Toisaalta he olivat perusluonteeltaan rauhaa rakastavia, eivätkä tahtoneet kastaa väkisinkään.

Eräänä päivänä abba Etike Etibabtizmou keksi oivan ratkaisun, jolla lähes tulkoon kaikki saarelle tulevat saataisiin pelastuksen verkkoon. Hän nimittäin keksi ansajärjestelmän, joka takasi ihmisten liukastuvan mutaan, kaatuvan lätäkköön, tuhriutuvan nokeen tai likaavan muulla tavoin niin itsensä kuin vaatteensa. Näin tapahtuessa veljet saivat tilaisuuden upottaa heidät kastealtaaseen pesupalvelun varjolla. Kasteastian korkean reunan takana pappi saattoi lausua oikeat kastesanat oikealla kielellä. Tämä ajoitettiin tapahtuvaksi silloin kun ihminen oli kokonaan vedessä, eikä tietenkään kuullut mitään.

Myöhemmin abba Etike Etibabtizmou keksi myös mirhallavoitelun mahdollistavan juonen. Mirhaa sujautettiin 'saippuoinnin' verukkeella mahdollisimman moneen kohtaan ja niin ihmisistä tuli yllättäen ortodokseja.

Ongelmaksi jäi enää, miten saada ihmiset käytännössä elämään ortodokseina, kun he eivät sitä edes itse tienneet. Tästä veljet eivät ottaneet stressiä, koska monet asiat Jumala näkyi hoitavan aivan omin päin. Veljet katsoivat kaste- ja voiteluhommassa palvelevansa taivasten valtakunnan asiaa vain vähäisinä Jumalan puutarhureina (ortodokseina) kutsumuksensa mukaisesti.

Enkeli autiomaassa

Abba Sakarias ja veli Elia olivat tulossa automaasta. Kovin janoisina he katsoivat kaukaa keitaan silhuettia. Abba Sakarias sanoi veli Elialle: "Katso, enkeli valkoisen valon peittämänä vilkuttaa meille keitaalta." Veli Elia siristi silmiään, mutta ei nähnyt mitään. "Isä, anna anteeksi, en oikein näe", sanoi veli Elia. "Katso tarkemmin", sanoi abba Sakarias. Veli Elia ponnisteli ja hikoili nähdäkseen tarkasti. "On siellä jotain", hän sanoi uskon voimalla.

Juuri silloin tuli paikalle abba Georgios, jonka kuuliaisuustehtävä oli hakea vettä keljojen veljille. Abba Georgios lausui: "Rakkaani, mitä te katsoa tillistelette noin innokkaasti?" "Tuolla keitaalla on enkeli, joka vilkuttaa meille", tokaisi abba Sakarias. "Ei siellä mitään ole", sanoi abba Georgios. Silloin abba Sakarias tunnusti puhuneensa näystä koetellaakseen veli Eliaa, jota epäuskon henki oli ajoittain koetellut. Veli Elia oli ponnisteltuaan ja vaivaa nähden nähnyt kuitenkin jotain. Abba Georgios sanoi: "Veli Elia on asettanut pelastukselleen peruskiven, sillä kääntäessään katseensa sydämeen, hän näki enemmän kuin luottaessaan silmiinsä."

He asettuivat istumaan hiekkaan, siunasivat veden ja joivat hartaasti. Ilo täytti heidän sydämensä ja he tunsivat rakkauden lämpöä istuessaan hiekassa silmätysten auringon pudotessa mailleen.

Rikkaat hyväntekijät

Köyhiä munkkeja rakastava liikemiespariskunta halusi muistaa skiitan veljiä. Pariskunta lahjoitti veljestölle 5000 euron arvoisen tietokonepaketin. Abba Elia oli joskus kasannut Sofronista tilatun ikonostaasin, joten häneen pantiin toivo myös tietokoneasioissa. Igumeni sanoi: "Abba, käytä taitosi ja harkintakykysi saadaksesi tietokoneen toimivaksi - Ehkä siitä koituu jotakin hengellistä hyötyä koko veljestölle." Abba Elia vastasi nöyrästi: "Kyllä, isä."

Skiitassa ei kuitenkaan ollut sähköjä. Abba Elia koetti rukoillen ja paastoten saada koneen toimimaan, muttei sekään auttanut. Lopulta hän oivalsi, ettei tietokoneen salaisuus ollut itse laitteessa, vaan ihmisissä niiden takana.

Piuhoista abba teki pyykkinarun (nämä veljet tapasivat pestä pääsiäisin viittansa), modeemista hienon matopurkin, koneesta halkolaatikon ja näytöstä sai hyvän parvekelaatikon, johon sai sitten kylvää ruohosipulia.

Kun skiitan veljet tulivat joukolla katsomaan, mitä tietokoneprojektille kuului, heille selvisi koko abba Elian sekoilu.

Veljet odottivat henkeään pidätellen, mitä ankaruudestaan kuulu igumeni Stefanos sanoisi. Igumeni tarkasteli Elian virityksiä ja sanoi rakastavalla äänellä kaikkien yllätykseksi: "Eihän tämä tyhmyttä ole, vaan hengellistä raittiutta." Veljet kiittivät abba Eliasta käytännöllisyydestä ja ottivat aimo askeleen kohti pelastusta.

Abba Elia ja tuohukset

Skiitan veljet halusivat oman pappismunkin sillä he rakastivat jumalanpalveluksia. Nöyrästi he tiedustelivat asiaa igumeni Bankryptokselta, joka asui tietenkin lavrassa. Viisas Bankryptos puolestaan mietti sopivaa ehdokasta munkkien joukosta. Sitten hän muisti että veli Melod oli opiskellut samassa rakennuksessa kemiaa, jossa piispat olivat saaneet jumaluusopin kirjaviisautensa. Tältä pohjalta igumeni pyysi piispan vihkimään veli Melodin nopeassa järjestyksessä pappismunkiksi.

Vähän ajan kuluttua igumeni Bankryptos toi isä Melodin skiitalle. "Tämänkö te haluatte?", kysyi viisas igumeni. "Tämän, isä", vastasivat veljet riemuiten. "Entä jos hän osoittautuu kelvottomaksi?", tiukkasi Bankryptos. "Meille kelpaa", lausuivat kaikki. Niin alkoi isä Melodin ja skiitan veljien yhteinen taival.

Ensimmäisen jumalanpalveluksen alkusiunauksesta lähtien veljet saivat tehdä töitä olan takaa säilyttääkseen rukouksellisen mielialansa, sillä isä Melod mylvi rukouksia hirveän kovalla äänellä, niin että oli kuin nelikymmenpäinen sonnilauma olisi alkanut ammua yhteen ääneen. Tästä vanhat iloitsivat, sillä he saattoivat vuosien jälkeen kuulla rukoukset sanasta sanaan aivan kuin nuoruutensa päivinä. Nuoret taas surivat, sillä he pelkäsivät saavansa vaurion niin korvilleen kuin sielulleen. Isä Melodin mylvintä oli niin kovaa, ettei sitä kukaan nuorukainen voinut sydämen hiljaiseksi rukoukseksi muuntaa.

Onneksi abba Elia Jota sanottiin jostain syystä 'Kadonneeksi pojaksi', alkoi keljansa rauhassa rukoilla ja miettiä, mutta monien huolten painamien öiden vuoksi hän nukahti jo ennen kolmea. Unessa hän näki valtavan ison diakoninkynttilän, kuusi palavaa tuohusta ja kuusi sammunutta, valunutta tuohusta. Abba Elia heräsi ja aloitti rukoussääntönsä. Lukiessaan evankeliuminlukuun valmistavaa rukousta, hänen mielensä valistui ja hän kykeni erehtymättömästi tulkitsemaan unen. Diakoninkynttilä kuvasi isä Melodia, kuusi palavaa tuohusta vanhoja kilvoittelijoita ja kuusi sammunutta, valunutta kynttilää nuoria kilvoittelijoita. Nuorten kilvoittelijoiden korvat säästävä ja rukouksen mahdollistava aine oli ollut koko ajan heidän edessään!

Riemastuneena abba Elia kokosi nuoret veljet ympärilleen ja selvitti unensa. Siitä lahtien tuohusten valumat ja pätkät palvelivat nuorten veljien korvatulppina, jotka he taitavasti muokkasivat korviinsa sopiviksi. Veljet salasivat juonensa ja kaikki iloitsivat rauhasta. Abba Elian maine kasvoi veljien keskuudessa, mutta hän torjui kunnian nöyrästi.

Luostarin johtokunnan valinta

Oli tullut taas aika valita luostarin johtokunta. Luostarin johtaja abba Felix oli saanut piispalta ohjeet valita koko johtokunnan itse. Niinpä abba valitsi johtokuntaan ainoastaan nuoria munkkeja, jotka olivat tunnetuja siitä, etteivät he viihtyneet kirkossa. Joukko vanhempia munkkeja, jotka olivat aikaisemmin olleet johtokunnassa, tuli ihmetellen abba Felixin luo.

"Toimimmeko aikanamme huonosti, vai oletko muuten vihastunut meihin? Emme muuten saata ymmärtää, että valitsit luostaria ohjaamaan tuon joukon, jonka harkitsevaisuudesta emme ole kuulleet kerrottavan Lavrassa tai muuallakaan", kysyivät kunnianarvoisat vanhukset abba Felixiltä.

"Kokemuksenne ja harkitsevaisuutenne oli luostarille suureksi hyödyksi, enkä ole teihin muutenkaan vihastunut. Mutta ajatelkaa noita nuoria munkkeja; kun he eivät kirkossa käy, miten muuten heidät olisi saanut huolehtimaan tarpeellisista asioista", vastasi abba.

Veljet poistuivat rakentuneina keljoihinsa.

Abba Georgioksen muuli

Abba Georgioksen kuuliaisuustehtävänä oli kiertää erämaassa erakkojen luona noutamassa näiden punomia koreja Lavraan myytäväksi. Kulkuneuvonaan Georgioksella oli vanha muuli, jolla ei ollut enää hampaita. Efi-nimisen muulin häntä oli poikki, se nilkutti yhtä jalkaansa eikä nopeudeltaankaan ollut Aban mieleen; tämä näet ei pitänyt kuuliaisuustehtävästään ja halusi käyttää siihen mahdollisimman vähän aikaa.

Taivuteltuaan pitkään tiukasta rahapolitiikastaan tunnettua igumeni Stefanosta Abba Georgios sai luvan osaa uuden muulin Aleksandriasta. Igumeni antoi Georgiokselle rahaa muulin ostoon ja lähetti tämän vanhan muuli kera kaupunkiin.

Yöpyessään matkalla tien varrella olevassa majatalossa Abba Georgios huomasi ilmoituksen: "Myytävänä kameli. Nuori ja nopea." Majatalonpitäjä oli näet saanut omistukseensa maantierosvoilta jälkeen jääneen kamelin, eikä tiennyt mitä sillä tekisi.

Abba Georgioksessa heräsi himo kamelia kohtaan. Kamelilla matkanteko jouduttuisi, puhumattakaan lisääntyneestä mukavuudesta. Igumenin antamat rahat eivät kuitenkaan riittäneet kameliin, niinpä Abba keksi ovelan juonen. Yöllä hän punoi köydestä uuden hännäntapaisen, veisti puusta tekohampaat ja papyrus-ruo'osta lastan jalkaan. Vielä Georgios otti teräviä neuloja taskuunsa.

Aamulla hän meni seurakunnassa palvelustehtäväänsä suorittavan Abba Mikaelin luo, jonka työhön myös kuului pitkien matkojen taivaltamista. Tähän mennessä Abba Mikael oli kulkenut nöyrästi jalan, mutta haaveili salaa mielessään jonkinlaisen elikon hankkimisesta. Abba Georgios tiesi Mikaelin haavesta, ja ryhtyi esittelemään vanhaa muuliaan. "Kuuntele miten kova kalske terveistä hampaista pääsee. Häntäkin kertoo muulin olevan elämänsä kunnossa. Katso vielä miten nopeasti se juoksee!" Myyntipuheensa päätteeksi Abba Georgios läimäytti muulia lautasille pitäen neuloja piilossa kädessään. Muuli ulvahti ja lähti pinkomaan hurjaa vauhtia karkuun luulleessaan joutuvansa pataan.

Hyväuskoinen Abba Mikael oli kuin sulaa vahaa Abba Georgioksen sujuvasanaisuuden edessä ja suostui ostamaan vanhan muulin. Georgios poistui tyytyväisenä, palasi majataloon ja osti hienon kamelin, johon hänen rahansa nyt riittivät. Lavrassa igumeni hieman ihmetteli, miten Georgioksella oli ollut varaa kameliin, mutta tyytyi tämän selityksiin: "Jumalan armo on ihmeellinen."

Eräänä päivänä Abba Georgios sitten kulki kamelillaan Aleksandriaan vievää tietä. Yllättäen hän näki tien viereen lyyhistyneen muulin, jota munkki yritti maanitella eteenpäin. Tien poskessa ei ollut kukaan muu kuin Abba Mikael Efi-muulinsa kanssa. Muulin puiset tekohampaat olivat kauan sitten pudonneet, suussa oli jäljellä vain muutamia tikkuja. Tekohännän olivat rotat syöneet ja jalassa oleva lastakin oli katkennut. Hyväuskoisuudessaan Abba Mikael oli luullut muulin olevan nuori ja hyvävoimainen; niinpä hän oli piiskannut muulia aivan liian kovaa ja se oli uuvahtanut.

Abba Georgios tunsi katumuksen valtaavan sydämensä. Hän pysäytti kamelin, itki katkerasti ja lankesi Abba Mikaelin eteen. "Anna minulle anteeksi. Saat kamelin, minä otan muulin takaisin." Abba Mikael antoi Georgiokselle anteeksi ja lupasi, että tämä saa lainata kamelia joidenkin keskiarvoisten juhlien aikaan.

Igumeni Stefanos ihmetteli luostarissa kamelin vaihtumista jälleen muuliksi, mutta ei sanonut mitään, koska oli salaa mielissään pienentyneiden ruokkimiskustannuksien johdosta.

Kiivas abba Stefanos

Abba Stefanos oli kuulu kiivaudestaan. Suuttuessaan hän suuttui kaikille ja kaikelle. Hän heitti klobukkinsa maahan ja sanoi lähtevänsä maailmaan siltä seisomalta. Veljet keksivät kuitenkin pyytää: "Lähde vasta aamulla, sillä meidän täytyy kirjoittaa kirje maailmassa asuville äideillemme - saatathan ne maailmaan mennessä toimittaa." Aamulla abba Stefanoksen viha oli jo laantunut ja hän kiersi keljoilla pyytämässä anteeksi. Näin jatkui vuodesta toiseen. Abba Stefanos kesti munkkina loppuun asti ja sai siten osakseen pelastuksen.

Riita sunnuntain maahankumarruksista

Sunnuntailiturgian maahankumarruksia koskevan riidan riehuessa kuumimmillaan, lähtivät skiitan veljet kysymään Lavran rippi-isä Viktoriokselta, onko sunnuntaina lupa kumartua maihin, vai onko seistävä suorahkona koko palveluksen ajan. Abba Viktorios sanoi: "Jos tietäisin, tapahtuiko Herran kirkastuminen sunnuntaina vaiko arkipäivänä, osaisin kenties vastata. Sillä jos suuret apostolit lankesivat maahan sunnuntaina, enkö minä, alhainen maahan lankeaisi. Oliko sapatti, kun suuri Mooses lankesi kasvoilleen, en tiedä."


Niin veljet palasivat skiitalle riemuiten. Kun toiset kysyivät heiltä vastausta, he vastasivat juhlallisesti isä Viktorioksen sanoin: "Emme tiedä."

Apokryfisia katkelmia

Katkelmia Alexandrian liepeiltä löytyneistä papyroskäärön kappaleista, joita kriittisimmät tutkijat pitävä väärennöksinä.


...toisinaan koinobian veljillä oli tapana kerääntyä paistamaan nuotiolle makkaraa ja kertomaan nuoruuden eräretkistä...

...kerrotaan abba Sakariaan syöneen joka päivä hieman lihaa, ettei kukaan erehtyisi pitämään häntä otollisena...

...Theban koinobia numero 313:ssa veljillä oli tapana sunnnuntain kunniaksi soittaa mandoliinia ja huuliharppua. Niiden ääni peitti iloisen kortin läiskeen...

...abba Nikodemos oli aikoinaan kirjekurssina suorittanut joitakin opinnon tapaisia Alexandrian teologiseen tiedekuntaan. Vanhaksi tultuaan hän kertoi nuoruutensa arvostelukyvyttömyyden vuoksi neuvoneen kerran pappia jumalanpalveluksen toimittamisessa. Aina kun hän muisti rikoksensa, hän itki kuin lapsi...

Abba Kleptomanoksen urotyö

Kalanaoksen luostarissa asiat muuttuivat, kun piispa havaitsi keljojen abba Georgioksen kyvykkääksi hallintomieheksi. Hänet siirrettiin Memphisin pääkirkon presbyteeriksi.

Kalanaoksen luostariin tuli tuli uusi pappismunkki, abba Nikodemos, joka oli opiskellut Thebassa kaksi viikkoa jumaluusoppia ja osasi lukea. Siltä pohjalta veljet valitsivat hänet igumeniksi. Riemuissaan abba Nikodemos sisusti pääkirkon koptilaisen malliin ja alkoi toimittaa vain koptinkielisiä jumalanpalveluksia.

Silloin tällöin veljien pyynnöstä kävi lähiseudun arvostettu abba Kleptomanos toimittamassa palveluksia myös niillä kielillä, joita veljestö ymmärsi.

Näin kului joitakin vuosia ja temppelin sisustus alkoi päivä päivältä näyttää riisutummalta. Seitsenhaara oli kadonnut pyhältä pöydältä, ikoneita oli vain muutama, jumalanpalveluskirjoistakin alkoi olla kapelo. Veljet arvelivat abba Nikodemoksen vieneen ne varastoon tai polttaneen tarpeettomina. Harrastus, jossa muuten abba Georgios oli aikoinaan kunnostautunut. Igumeni Nikodemos puolestaan oli niin hurmiossa palvelusten toimittamisesta ja luostarin johtamisesta, ettei hän huomannut tavaravaillinkia.

Todellisuudessa abba Kleptomanos oli lainannut kirkon tavaroita omaan papilliseen käyttöönsä. Ja pikku hiljaa alkanut tuntea tavaroiden olevan omiaan. Jopa niin että hän kirjoitteli jumalanpalveluskirjoihin oman nimensä, kaiversi ikoneiden taakse vaakunansa ja unohti muutamia jumalanpalveluspukuja omaan naulakkoonsa. Tätäkään abba Nikodemos ei huomannut, koska hänen ajanlaskunsa mukaan oli aina pääsiäinen ja näin ollen valkoinen puku oli ainoa mahdollinen liturginen väri.

Kalanaoksen luostarin kirkko oli niin vähissä tavaroistaan että palveluksissa alkoi kaikua.

Eräänä murheellisena yönä harhaoppinen, Megafonin luostarin ohjaajavanhus, abba Andreas, joka tunnettiin nimellä ”Psihopathos” saapui varkain luostarin pääkirkkoon ja tuikkasi sen tuleen. Murheellisina itkevät isät ja veljet yrittivät sammuttaa tuloksetta palavaa temppeliään. Kaikki paloi maan tasalle.

Abba Nikodemos oli muitakin murheellisempi, sillä kaikki koptinkieliset jumalanpalveluskirjat menivät palossa ja uusien hankkinen oli käytännössä mahdotonta.

Seuraavana päivänä mitään aavistamaton abba Kleptomanos tuli toimittamaan veljestön ymmärtämällä kielellä jumalanpalvelusta, mutta paikalle saavuttuaan järkyttyi kovasti nähdessään temppelin savuavat rauniot. Lohduttaessaan abba Nikodemosta, hän alkoi muistaa lainanneensa temppelistä koko joukon tavaraa. Hän kertoi rehellisesti (abba Kleptomanos oli rehellinen pappismunkki) abba Nikodemokselle että hänellä saattaisi olla joitakin luostarille kuuluvia esineitä ja kirjoja…

Seuraavana päivänä luostarin veljet kuskasivat abba Kleptomanokson johdolla alun kahdeksatta muulilastillista tilapäisesti lainattua kirkon omaisuutta kirkkona toimivaan trapesaan. Luostarissa elävistä isistä vain vanhimmat muistivat nähneensä joskus kirkossa näin paljon kauniita esineitä.

Abba Nikodemos tajusi kaiken olevan Jumalan tapa herätellä aineellisella koettelemuksella hengellisesti veltostunutta luostaria. Abba Kleptomanos oivalsi tehneensä väärin ja katui vilpittömästi lainausintoaan, abba Nikodemos puolestaan tunnusti itselleen, ettei ollut tajunnut oikeastaan koptinkielestä mitään, puhumattakaan egyptiläisestä liturgiikasta ja palasi riemuiten toimittamaan palveluksia ymmärrettävällä kielellä. Veljestö näki igumeninsa hengellisen uudistuksen merkittävimpänä hedelmänä sen että suurella viikolla abba Nikodemos pukeutui nurisematta mustiin liturgisiin vaatteisiin, jotka olivat ennen luostaripaloa unohtuneet tumman värinsä vuoksi abba Kleptomanoksen täydehköön, mutta hämärään vaatekomeroon.

Näin rauha ja tavarat olivat palanneet luostariin. Kaikki iloitsivat ja saivat hengellistä ravintoa, paitsi abba Andreas ”Psihopathos” joka istui vankilassa suunnittelemassa uusia ilkitöitä.