Viimeinen gero

Koitti aika, jolloin abba Georgios siirtyi riemuitsevaan seurakuntaan.

Sana abba Georgioksen poismenosta kiiri koko Kristikuntaan, ja häntä muisteltiin niin Thebassa, Aleksandriassa, Suuressa Lavrassa kuin Jumalansynnyttäjän ihmeitätekevän vyön skiitassakin. Hänen muistokseen toimitettiin palveluksia myös kaikkein pohjoisimmissa skiitoissa. Veljet, jotka jo tunsivat pyhien isien opetukset, ymmärsivät abba Georgioksen olevan paratiisissa, joten he yrittivät olla itkemättä, mutta se oli vaikeaa, sillä he ymmärsivät, että abba Georgioksen myötä suurien abbojen aikakausi oli päättynyt.

Abba Georgioksen skiitasta löytyi vain vähän esineitä, mutta paljon kirjoja. Pöydällä oli kuitenkin viimeiseksi jäänyt Gerontikon, joka kuului näin:

"Karitsan armo on ihmeellinen, oli abba Georgioksella tapana sanoa."

Saunan ihme

Suuren Lavran keskisuurien juhlien keskisuuressa skiitassa elettiin rauhallista ja rukouksellista elämää. Ainoastaan huoli skiitan toimeentulosta omavaraisena yksikkönä huolestutti. Kaukana olivat ne ajat, jolloin luostarin ikonimyymälästä kaupattiin kymmeniä ikoneita pyhiinvaeltajille ja turisteille. Entinen myyntivaltti, Luostarin raparperikilju ei tehnyt enää kauppaansa. Joskin sitä riitti luostarin omiin tarpeisiin; suurina juhlina, keskiarvoisina juhlina, jälkijuhlina, esijuhlina, keskijuhlina ja tietenkin pääsiäiskaudella sekä lauantaisin ja sunnuntaisin nautittavaksi. Ikoneiden suhteen pärjättiin omillaan enemmän kuin hyvin.

Kuuliaisuusveli Timoteosta asiantila harmitti. Olihan hän ikoni -ja kiljukaupan vastaava. Kerran hän kuitenkin keksi oivan tuuman. – Ikonimme ovat liian uudennäköisiä, eivätkä siksi käy kaupaksi. Vanhannäköiset ikonit näyttävät arvokkaammilta ja siksi ne voivat käydä paremmin kaupaksi.

Veli Timoteos oli lähellä ikonoklasmin syntiä raapiessaan ikoneita vanhanajan kuosiin, kuitenkin puhtain sydämin. Työnsä hän viimeisteli viemällä pari luonnollisenkokoista ikonia saunan keskilauteilla ottamaan kosteutta ja nokea. Hän ei halunnut kertoa tuumastaan edes igumenille, vaikka tiesi että kertomatta oleminen on luostarissa kiellettyä ja siten synniksi luokiteltua. Timoteos ajatteli omavoimaisesti: – Eihän yllättäminen ole syntiä. Näin hän jo edeltä uskoi ikonikaupan räjähdyksenomaiseen kasvuun. Veli Timoteos lämmitti saunan normaalina saunapäivänä ja ajatteli hyvin ennättävänsä hakea ikonit pois kylvystä ennen isien ja veljien saunavuoroa. Mutta voih! Misse-kissa tuli vastaan ja luonnonlapsena veli Timoteos jäi leikkimään Misse-ystävänsä kanssa ja unohti ajankulun.

Samaan aikaan abba Innokenti kulki saunapolkua, raahaten perässään suurta korkkimattoa, jonka hän oli tyhjistä Luostarin kiljupulloista saamistaan korkeista askarrellut. Saunanmattona korkki eristäisi lattian, eivätkä isät ja veljet palelluttaisi jalkojaan kylmällä kävellessään. Tämä mielessään abba Innokenti oli joutunut kumoamaan eräitäkin lekkereitä, mutta täysin viattomana ja pyyteettömin tarkoitusperin.

Abba Innokenti riisuutui ja pani silmälasinsa pukuhuoneen hyllylle. Hän oli hyvin likinäköinen. Eipä siis ihme että astuttuaan löylyhuoneeseen, hän jähmettyi niille sijoilleen, lysähti polvilleen, teki ristinmerkkiä ja hoki: – Ihme, ihme, ihme, näky on tullut minulle, minulle!. Keskilauteilla näyttivät seisovan ilmielävinä pyhä Onufrios sekä Maria Egyptiläinen, kumpikin vain pyyhkeeseen pukeutuneina! – Pyhät Onufrios ja Maria, rukoilkaa syntisen abba Innokentin puolesta, soperteli abba Innokenti peruuttaessaan saunasta ja juosten luostarin aukiolle tohkeissaan, unohtaen verhoutua viittaansa. Igumeni hälyytettiin paikalle ja Innokenti puettiin lainaviittaan säällisesti. Kerrottuaan saunassa tapahtuneesta ihmeestä kaikille ja nostettuaan kätensä ristinmerkkiasennossa ylös vannoen puhuvansa totta, hän johdatti veljestön saunalle. Veli Timoteos oli sillä aikaa käynyt hakemassa pyhittäjien ikonit piilopaikkaansa, tietämättä mitään tapahtuneesta. Saunassa siis ei voitu enää havaita sen enempää Onufriosta kuin Mariaakaan.

Igumeni siunasi veljet ja lähetti heidät keljoihinsa rukoilemaan. Ehkäpä näyssä olisi joku tarkoitus tai merkitys veljestölle. Koska luostarinjohtaja unohti kieltää asiasta tiedottamisen, abba Innokenti kiiruhti faksaamaan, laittamaan sähköpostia ja soittamaan seuraaville keskeisille ortodoksijulkaisuille: Talouteen ja ortodoksisuuteen, Talouteen ja Karjalaan, Hoitaviin hoidettaviin, Kyrkans Tidning och Ekonomiin, Liekehtivään nuotioon, Illan kajoon, Munkkilehteen, Nuoreen ekonomiin ja ortodoksiin sekä vieläpä Paranormaaliin ja Normaaliin! Seuraava päivä oli luostarissa kaoottinen. Media hyökkäsi kaikin kuviteltavissa olevin vempaimin ja laittein luostariin ja kaikilta tivattiin lausuntoja. Onneksi igumeni oli ennättänyt kieltää vastaamasta mihinkään. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Veli Timoteokselle oli myöskin valjennut oma osallisuutensa tähän soppaan ellei peräti keitokseen. Nyt hän aikoi todellakin vaieta asian todellisesta tilasta- Jos asia paljastuisi luostarin johtajalle, hänet paiskattaisiin luostarista korpeen, aavikkosutten osaksi! Varsinkin kun piispalta oli tullut puhelimessa igumenille pitkähkö huutopuhuttelu ja palautteenantokeskustelu huonosta ja protokollan vastaisesta tiedottamisesta.

Esipaimen oli ojennuksen jälkeen kiiruhtanut tapahtumapaikalle ja reportterit alkoivat kysellä ihmeestä: – Herra piispa, mitä tämä kaikki merkitsee?, kysyi maallisen lehdistön edustaja syvähenkisesti. Piispa selvitti yskäisten kurkkuaan: – Kröhöm, niin. Siis meillä ortodokseillahan miesten ja naisten saunavuorot ovat erikseen tai siis että onhan tietysti perhesaunoja, jossa voi olla eri sukupuolta olevia tai samaakin sukupuolta olevia samalla vuorolla saunassa yht´aikaa samasta perheestä, mutta ei eri perheestä, jos on eri sukupuolta olevia.

Ortodoksitoimittaja pelasti piispan pälkähästä kysymällä hieman teologisemman kysymyksen: – Isä Esipaimen, täällä ovat tiistaiseuralaiset ja ihmiset kyselleet, miten on mahdollista että pyhät ihmiset sillä tavalla… saunassa, mies ja naispyhä samalla vuorolla. Nyt siirryttiin esipaimenen ydinosaamisalueelle. Esipaimenellisisällisen katseen toimittajaan luoden, piispa selvitti: – Katsokaas, kun tämä miesten ja naisten erottelu on syntiinlangenneen maailman todellisuutta, mutta taivaassa, kuten Herra opettaa, "ei mennä naimisiin, vaan ollaan kuten enkelit" Tämän vuoksi meidän ei ole mitään syytä olla noloina tai häpeissään pyhittäjien Onufrioksen ja Marian yhteisestä saunaretkestä. Kaikki huokaisivat helpotuksesta.

Maallinen toimittaja kysyi vielä ihmeestä: – Entä ihme, herra piispa, onko tapahtunut ihme?. Piispa päätti lausuntonsa katsahtaen säälivästi toimittajaan: – Jos ensimmäisillä vuosisadoilla kilvoitelleet idän kirkon suurimmat autiomaakilvoittelijat tulevat tänne kaukaiseen jumalanhylkäämään, anteeksi, korpeen saunoakseen yhdessä, niin eiköhän tuo ole melkoinen ihme, vai mitä?! Siihen ei ollut kellään mitään lisättävää.

Kaikessa hyvässä on huonoa ja huonossa hyvää. Hyvää Keskiarvoisten juhlien skiitalle oli valtava turisti ja pyhiinvaeltajien virta. Ikonit vietiin käsistä, Luostarin raparperikiljua tuotiin säiliöautolla, ihmeelliseen saunaan jonotti jatkuva ihmisvirta. Luostarin omavaraisuus oli taattu. Kuuliaisuusveli Timoteos puolestaan sai tuntea nahoissaan, miten vaikeaa on löytää kultaista keskitietä. Hän näet joutui ahkeroimaan pitkiä päiviä luostarin ikoni -ja kiljumyymälässä palvellen pyhiinvaeltajia ja turisteja. Hengellisesti veli Timoteos oli myös rakentunut arvostelukyvyssään, koska lausahti hikisen raatamisensa lomassa: – Ihmettä luostarille en tehnyt loppujen lopuksi minä, vaan kaikkilaupias Jumala, Amen.

Omien hyveiden tunnustamisen toimitus

Mooseksen Vaskikäärmeen luostarissa vaikutti maineikas ja hyveistään kuulu rippi-isä, abba Nikodemos. Hänen luonaan kävivät kaikki luostarin isät ja veljet tunnustamassa syntinsä ja tulivatpa hänelle katumusta tekemään satunnaiset pyhiinvaeltajatkin. Abba Nikodemoksen oli pitänyt näinä kaikkina vuosina aidosti nöyränä hänen häpeällinen nuoruudensyntinsä. Hän oli nimittäin seminaariaikoinaan saanut sakramenttiopin tentin läpi ainoastaan siitä syystä että hänen edessään oli sattunut kokeen aikana istumaan tietopuolisuudestaan ja lahjakkuudestaan tunnettu abba Georgios. Hikisenä ja häpeästä punaisena hän oli onnistunut erityisen tähän tilanteeseen kehittämänsä lunttauspeilijärjestelmän avulla kopioimaan oikeat vastaukset abba Georgioksen koepaperista. Tästä tempusta ei abba Nikodemos ollut ylpeä. Mutta päästötodistuksen hän siitä sai.

Jumala käyttää kuitenkin alttiiden sielujen taidot, tiedot ja lahjat haluamallaan tavalla ja siksi pitkällisen kilvoittelun jälkeen abba Nikodemoksesta tuli kuin tulikin tavallista parempi rippi-isä. Joulupaastosta lähtien abba Nikodemos oli kulkenut allapäin ja vastaillut hajamielisesti isien ja veljien kysymyksiin. Selvästikin häntä painoi huoli, josta hän ei voinut oikeastaan puhua kenellekään. Sillä tavalla taitavinkin rippi-isä on yksin. Ongelma oli nimittäin siinä, että isät ja veljet olivat unohtaneet katumuksen sakramentin perimmäisen tarkoituksen: Omien syntien tunnustamisen ja niiden katumisen. Katumuksen mysteerissä olennaista on löytää synneistä oma osallisuus ja siten pyrkiä sitten tekemään omaa parannusta. Isät ja veljet olivat entistä enemmän kertoneet katumuksen sakramentissa hengellisistä urotöistään, kiusausten voittamisistaan, himojensa kukistamisista, paastojen paastoista omissa keljoissaan ja vieläpä siihen päälle arvostelleet muiden veljien ja isien toimintaa.

Abba Nikodemos ajatteli: –Voi, isät ja veljet ovat alkaneet kuulostaa Raamatun fariseuksilta, kun pyrkimys pitäisi olla nöyrän publikaanin esikuvaan.

Abba Nikodemos kiiruhti myös ajattelemaan: –Tässä on varmasti minunkin syytäni, en ole opettanut rippilapsiani oikean katumuksen malliin.

Jo reilusti ennen suurta ja pyhää paastoa abba Nikodemos alkoi rukoilla ja paastota ja pyytää Jumalalta neuvoa ja merkkiä, kuinka saisi herätettyä veljestön oikeanlaiseen katumuksen mielialaan. Viikot kuluivat ja paaston valmistussunnuntait olivat hiipumassa loppuun. Silloin abba Nikodemos keksi! Jospa vastakohtien psykologia toisi avun! Hän arveli että pieni vilunkipeli ei aiheuttaisi sieluille vahinkoa, jos vain juoni onnistuisi. Niinpä puhtaana maanantaina abba Nikodemos juhlallisen näköisenä kaivoi veljestön edessä viittansa taskusta arvovaltaisen asiakirjan. –Isät, veljet! Kristusta rakastavat esipaimenemme ovat pitäneet piispainkokouksen ja tulleet kirkollishallituksen tekemän tutkimuksen mukaisesti siihen tulokseen että synnit ovat kirkkomme jäsenistöllä ja erityisessä määrin luostareissa kilvoittelevien parissa ratkaisevasti vähentyneet. Tästä syystä piispainkokous katsoo tarpeelliseksi määrätä koekäyttöön uuden pyhän toimituksen, jonka perusajatuksena on kirkonjäsenen a) Omien hyveiden ja onnistumisten luettelu rippi-isälle sekä b) Muiden ihmisten syntien kertominen ja niiden tuomitseminen rippi-isän edessä. Toimitusta kutsutaan ”Omien hyveiden tunnustamisen toimitukseksi” Piispainkokous aloittaa uuden toimituksen kokeilemisen Mooseksen Vaskikäärmeen luostarista, jossa heidän käsityksensä mukaisesti syntejä on varsin vähäisesti.

Viimeinen lause sai monet isät ja veljet toivottamaan spontaanisti monia vuosia maailman parhaimmille esipaimenille. Yksi jos toinen röyhisteli rintaansa kun sai olla nostamassa omalla panoksellaan näin maineikkaan luostarin arvoa. Viekas abba Nikodemos vilautti vielä veljestölle piispainkokouksen kirjettä ja lisäsi kunnioittavalla äänellä –Leimat näkyvät olevan oikeanlaiset ja esipaimenten nimikirjoitukset alla – Totella pitää!

Abba Nikodemos arvasi että hänellä olisi edessään elämänsä kovin haaste tai ainakin yhtä kova kuin sakramenttiopin loppukoe! Siksi hän toimitti tavallista pidemmät rukoushetket ”Työhön ryhdyttäessä” ja ”Ahdistuksen aikana”. Hyveiden tunnustamisen toimitukset kestivät lähes tauotta kolme viikkoa. Isät ja veljet kertoivat toimituksessa sydämen kyllyydestä omista hengellisen elämän urotöistään. Ei ollut sitä hyveiden porrasta, jota kilvoittelija ei olisi tiellään noussut. Muiden tekimistä vääryyksistä, loukkauksista ja epäoikeudenmukaisuuksista ei ollut tulla loppua. Useimmat tunnustajat joutuivat monesti keskeyttämään ”rippinsä” kun ääni murtui ja kyyneleet kastelivat parran. Abba Nikodemos nyökytteli ja sanoi vain –Niin, niin, raskasta, raskasta.

Kun tämä kaikella tapaa mieletön urakka oli ohi, abba Nikodemos odotti katumuskanonin torstaihin. Kun kanoni oli luettu ja palvelus päättynyt, hän kutsui kaikki koolle trapesaan. –Isät, veljet – Luuletteko te todella että oikeauskoinen piispainkokous olisi antanut näin järjettömän ja hengellisesti epäraittiin määräyksen ja laatinut tuollaisen toimituksen kuin ”Omien hyveiden tunnustamisen toimitus”? Oli aivan hiljaista. Veljestön jäsenet katsoivat toisiinsa. Veli Didymos oli ainoa, joka uskalsi avata suunsa: –Entäs leima, onhan siinä leima!? Abba Nikodemos vastasi ja sanoi: –Tässä leimassa lukee LIHAKUNTA. Koko asian ydin paljastui kuin jumalallisena leimahduksena veljestölle. –Anna anteeksi, isä, koska voin tulla synnintunnustukselle? kysyi veli Didymos ja hänen kanssaan kaikki. –Kristus antaa anteeksi, hän antaa anteeksi kaikille, jotka tunnustavat omat syntinsä ja niitä parhaansa mukaan katuvat, sanoi abba Nikodemos. Hengellinen ilo täytti Mooseksen Vaskikäärmeen luostarin veljestön ja alkoivat rakentua hengellisesti siitä hetkestä lähtien.

Suuri ponomarikilpailu

Synneistä Murehtuneen Jumalanäidin lavrassa oli noussut huoli veljestön ponomaritaidoista, virheitä tehtiin ja tärkeitä asioita jäi kokonaan tekemättä. Abba Stefanos keksi nerokkaan idean alttariapulaisten osaamisen parantamiseksi. Hän lähestyi nöyrästi igumeni Armageddonia kertoakseeni murheensa:

– Abba Armageddon, siunaa!

– Kristus siunatkoon, vastasi luostarinjohtaja.

Abba Armageddon haroi pitkää partaansa ja kysyi abba Stefanokselta:

– Oletko tullut taas pyytämään muulillesi uusia kenkiä tai aasillesi uutta satulaa vai puvutko ovat jälleen mielestäsi uusittavassa kunnossa?

Abba Stefanoksen naama venähti hieman tuohtumuksesta.

– Ei, abba Stefanos, ei mitään sellaista, olen vain huolissani veljestöstä, heidän ponomaritaidoistaa. Viimeisen kuukauden aikana suitsutusastian hiili on sammunut kahdesti kesken palvelusta, abba Georgioksen rukous on häiriintynyt monta sekuntia myöhästyneestä suitsutusastian ojennuksesta, eikä siinä kaikki – Alttarin seitsenhaaran keskimmäisestä lampukasta loppui kerran öljy kesken liturgian. Tuon palveluksen jälkeen näin toimitusvuorossa olevan abba Nikodemoksen kiirehtivän baptisterioon itkemään alttariapulaisten nykytilaa.

– Mikä häpeä, mikä alennustila vanhojen isien opetusten hylkäämisestä, puuskahti abba Armageddon, – Mitä neuvot, oi abba Stefanos, onko pelastusta?

– Pelastusta on, Vakuutti abba Stefanos.

– Järjestetään suuri, kaikille veljille avoin ponomarien taitokilpailu, jonka voittaja saa esimerkiksi verallisen skufian palkinnokseen – Kukapa ei sellaista tahtoisi voittaa? Tietenkin ipodiakoneista ylöspäin isät eivät voi osallistua kisaan, hehän olisivat vanhojen opettamina liian ylivoimaisia, nyt tarvitaan esimerkkiä ja innostusta kilvoittelevalle nuorisolle. Järjestä kilpailu, abba Stefanos – Kilpailun on oltava rehti, ankara ja silti rakkauden täyttämä, eikä kuitenkaan kirkkotilassa järjestetty, ettei Kristus murehtuisi kokelaiden tekemistä virheistä.

Niinpä Lavran suureen trapesaan järjestettiin kirkkosimulaattori. Toistasataa veljeä lähti tavoittelemaan ”Verallista Skufiaa” ja sen tuottamaa kunniaa. Alkuerissä suurin osa kilpailijoista tippui helpoissa alttarin sivuovien avaamisrytmikoitoksissa, sivuovikolkkauksissa, kostean kirkkohiilen sytytyksessä ja kadilon väistelyssä. Semifinaalissa palovammaton hiilen nosto takaisin suitsutusastiaan erotteli lisää jyviä akanoista. Niin kutsuttu rovastimuuri-lämpimyyttä-läikyttämättä tiputti kokelaita lisää jatkosta. Ennen finaalia oli vielä lampukoiden huolto ja öljyjen käsittely. Sormet ja naama noessa lähtivät loputkin veljet laulukuoroon, lukuunottamatta veljiä Andreasta ja Mihailia. Abba Stefanos tarkkasi tiukkaan kaikkia osa-alueita, eikä vilppiä esiintynyt kenenkään veljen suorituksessa. Tämän hän pani suurta hengellistä iloa tuntien merkille.

Finaalissa oli täyden alttarin ”juhlavigilia”. Igumeni, arkkimandriittoja ja maailmasta vieraana olevia rovasteja oli saapunut paikalle monta. Varsinaista jumalanpalvelusta ei toimitettu, koska tätä isät olisivat pitäneet lähes rienauksena. Niinpä alttaritilanteet etenivät hiljaisuudessa, mutta kuitenkin kuten normaaleissa jumalanpalveluksissa. Vihdoin koitti lopullinen koe: Kaksi arkkimandriittaa kävi antamassa täysin vastakkaiset käskyt molemmille ponomarifinalisteille. Veli Mikael säntäsi täyttämään molempia käskyjä, jotka olivat siis täysin vastakkaisia. Veli Andreas seisoi paikallaan ryhdikkäänä, kirkasotsaisena ja täysin hiljaisena. Igumeni lausui: – Amen.

Kilpailu oli ohi. Igumeni kysyi lempeästi – Isät, kumpiko heistä ansaitsee ”Verallisen Skufian”, kumpiko heistä osoitti olevansa parempi alttaripalvelija? Entä, mitä sanot, abba Stefanos?

Isät vastasivat yksimielisesti: – Emme osaa sanoa, he olivat niin tasavahvat, täydellisiä aivan kuin ponomarit olivat ennen, vanhojen aikaan.

– Abba Stefanos?

– Antakaa anteeksi, isä Igumeni ja muut kunnianarvoisat, mutta minusta veli Andreas voitti… Sillä lopussa saadessaan kaksi ristiriitaista käskyä, veli Mihail yritti nöyryydessään täyttää molemmat, veli Andreas taas nöyryydessään osoitti myös harkintakykyä odottaessaan toimittavan papin käskyä. Olenko oikeassa vai väärässä, kunnioitettavat?, kysyi abba Stefanos.

Kaikki lausuivat kuin yhdestä suusta: – Olet tuominnut oikein, veli Andreas on paras!

Palkinnonjakoa ei kuitenkaan koskaan tullut, koska veli Andreas ei suostunut ottamaan vastaan parhaan ponomarin palkintoa ja siitä koituvaa ohimenevää, tämän maailman kunniaa. Hän katsoi palkinnon kuuluvan niille isille, jotka olivat hänet kouluttaneet. Ja kunnian hän antoi osaamisestaan Jumalalle. Lavran ponomarit eivät tahtoneet enää tehdä virheitä, koska veli Andreas oli osoittanut heille nöyryyden ja täydellisyyden tien. Rauha palasi Synneistä Murehtuneen Jumalanäidin luostarin jumalanpalveluksiin. Kaikki iloitsivat ja kasvoivat hengessä, paitsi abba Stefanos, jota melkoisesti risoi se, ettei päässyt entiseen malliin huutamaan virheitä tehneille alttariapulaisille.

Omistettu lukija Andreaksen muistolle.

Spartan piispainkokous ja kamilavkojen kohtalo

Autonomisen Spartan kirkon piispainkokous tunnettiin ankarana, mutta rehtinä. Tuskin koskaan se teki virheitä ja päätökset olivat kaikki tyynni yksimielisiä. Kerran kuitenkin piispainkokous erehtyi ulkoistamaan päätöksensä kirkkonsa ylikirkkoneuvostolle ja seuraukset olivat melkeinpä traagiset.

Piispainkokous oli halunnut yhtenäistää kirkollisten pukineiden värikäytänteitä, kun Intiassa käyneellä abba Matheoksella nähtiin imelän vaaleanpunainen viitta ja sävysävyyn samanlainen skufia. Munkkidiakoni Jakovos halusi nostaa oman katedraalinsa arvoa käyttämällä yli viisitoistametristä kierreoraria (ns. viisinkertainen malli). Abba Kosmos oli innokas urheilija ja pukeutui muutoin mallikelpoisesti, mutta toimitusasun alta pilkottivat merkkilenkkitossut. Kamilavkojen ruudut ja raidat ja marimekkomaiset pallokuviot osoittivat ettei papistolla ollut pukeutumisen suhteen tajua hyvän maun rajoista. Niinpä sitä piti auttaa.

Yhtenäistäminen alkoi kamilavkoista. Piispainkokous katsoi yksimielisesti että täyskeltainen kamilavka on vast´edes ainoa sallittu kirkollinen päähine Spartan papiston keskuudessa. Päätöksen lopullinen muoto ynnä muut vähäpätöiset yksityiskohdat delegoitiin ylikirkkoneuvoston tehtäväksi.

Sillä aikaa suuressa Pantamixoksen luostarissa elettiin rauhallisen kirjavaa ja rukouksellista elämää, muuten, kaikista luostareista ehkäpä kuuluisinta veljestön fanaattiseksi luonnehditun kuuliaisuuden tähden. Kerrankin ponomarina toimineelle abba Agafonille oli pappismunkki sanonut vigiliassa: "Laita pihkaa" ja välittömästi oli abba Agafoni sännännyt pihalle haravoimaan lehtiä. Hän oli näet kuullut: "Laita pihaa." Eipä siis ihme että ylikirkkoneuvoston kamilavkakäskyn tultua luostarin johtokunta tutki keltaista värikarttaa silmä kovana. Tämän tuloksena kaikille kamilavkan kanto-oikeuden saaneille valmistettiin tarkasti samansävyiset, keltaiset kamilavkat.

Mutta voi! Ylikirkkoneuvosto oli unohtanut ilmoittaa kamilavkojen minimi- ja maksimikorkeuden! Igumeni Filokrotkin ei uskaltanut tiedustella ylikirkkoneuvostolta kamilavkojen tarkkoja mittoja, koska hänellä oli näistä pelottavia kokemuksia. Yksityiskohtien tiedustelu olisi saatettu tulkita provokaatioksi tai nenäkkyydeksi. Näin oli hänelle kerran nuoruuden kokemattomuudessa käynyt. Igumeni pyysi luostarinsa johtokunnalta aikaa yhden yön ilmoittaakseen, mitä tehdä tässä vaikeassa kysymyksessä.

Yöllä unessa igumeni Filokrotkin näki piispainkokouksen kylvävän maahan keltaisia siemeniä, joista nopeasti kasvoi erikokoisia kamilavkoja. Siihen uni päättyi. Aamulla igumeni kokosi johtokunnan ja ilmoitti riemuissaan:
–Sain yöllä ratkaisun – Teemme kaikille erikokoiset kamilavkat.
Näin käsityöläisveljet ja isät ahersivat erikokoisia kamilavkoja päiväkausia ja loppujen lopuksi kaikki valmistuivat. Niitä oli kahdesta sentistä kolmemetrisiin. Igumeni Filokrotkin jakoi jokaiselle omansa. Kaikki tapahtui sovussa ja kuuliaisuudessa. Ja ennen kaikkea, ainakin jollain olisi se ihanteellisenkokoinen kamilavka!

Luostari jatkoi hiljaista elämäänsä kaikessa hiljaisuudessa ja kunniallisuudessa aina siihen päivään saakka, kun ylikirkkohallinnon kenturios (leikillisesti Kätyrios) lähetti piispallisen kirjeen: "Metropoliitta tulee tarkastamaan luostarin kamilavkat… ja muutkin asiat, mikäli niihin jää aikaa." Täsmennyksenä edelliseen kirjeeseen hän ilmoitti sentin tarkkuudella kamilavkojen kokonormin. Mitään selitystä, anteeksipyyntöä tai armonaikaa ei esitetty, ei ollut tapana. Metropoliitta tulisi huomenna luostariin.

Nyt igumenilla oli hätä kädessä. Pelkäsi naurun ja nuhteenalaiseksi joutumista. Pelkäsi että luostarin maine kuuliaisuuden tyyssijana olisi mennyttä. Aikaa kamilavkojen pidennyksiin tai lyhennyksiin ei olisi… Abba Jeremia oli lukenut Venäjän historiasta että keisari oli aikoinaan kieltänyt valtakunnastaan perspektiivin. Siitä hän oivalsi ja saattoi antaa igumenille idean: Laitetaan oikeankokoinen kamilavkaniekka piispaa vastaanottamaan lähimmäksi ja sitten hyvin kauas sellainen, jolla on se kolmimetrinen kamilavka. Kun välit papiston paririvissä ovat tarpeeksi pitkät, ei metropoliitta huomaisi mitään. Ja nyt on pakko valehdella vähän, sanotaan että luostarin muurien sisällä on valtava määrä vesikauhuisia tuota… vaikka kanoja… että sinne ei esipaimenen itseään vaarantamaan pidä menemän. Igumeni Filokrotkin arveli että tämän ainoan kerran on pakko valehdella ja huiputtaa. Olisihan hyöty vahinkoa suurempi.

Aamu koitti ja koko veljestö oli vastaanottamassa piispaa. Metropoliitta astui virka-autostaan kummastuneennäköisenä.
–Mitenkäs te tänne pellolle ja tienposkeen olette tulleet?
–Esipaimen, joukko ruttoisia ja vesikauhuisia kukkoja, kanoja, ankkoja, variksia, aavikkosusia riehuu luostarissa, emme uskaltaneet Teitä sinne itseänne purettamaan päästää, lasketteli luostarin johtaja. Esipaimen vastasi:
–Joo, hyvät on teillä kamilavkat ja väri, mutta mitenkäs perspektiivi on noin outo?
–Eh, se kun keisari Venäjällä käski perspektiivin olemaan poissa silloin luostarin uutena ollessa, änkytti igumeni kiinnijäämisenpelkoinen punotus ja tuskanhiki kasvoillaan.
Metropoliitta huusi kilometrin päässä seisovalle kolmimetrisen kamilavkan haltijalle:
–Onks siel perspektiivii?
Vastausta ei tietenkään kuulunut, joten varajohtaja abba Lupin kiirehti valehtelemaan:
–Esipaimen, on siellä, mutta kyseinen diakoni on antanut vaikenemislupaukseen, ei voi vastata, ei voi vastata.
–No , joo, okei - Hyvinhän täällä hommat hoituu, draivii vaan siihen ruttolintususijahtiin.
Esipaimen siunasi koko luostaria ja kaasutti virka-autollaan kohti tärkeämpiä tehtäviä. Luostari kiiruhti siltä seisomalta toimittamaan "Ahdingosta selviämisen" -kiitosrukoushetkeä.

Mutta niin on ihmismieli ja muistikin kummallinen, ettei parin päivän jälkeen kukaan enää huolinut siitä että kamilavkat olisi kaiketi pitänyt lyhentää ja pidentää oikeanmittaisiksi. Kun joku noviisi parin vuoden päästä asiaa mitä nöyrimmin isiltä tiedusteli, hänelle vastattiin kuorossa:
–Näin on meidän luostarissa aina ollut ja tulee olemaan.

Abba Allosavroksen opetus

Ninkeain luostarin isät Zaharias, Elia, Georgios ja Nikodemos viettivät joulun ja teofanian juhlien välisiä paastottomia päiviä monasterin muurin ulkopuolella. Tapansa mukaan he paistoivat nuotiolla keppien nenässä vaahtokarkkeja, joita abba Zaharias oli tuonut Aleksandrian markkinoilta. Heidän omatuntonsa ei ollut kaikin puolin puhdas, olihan kyseessä kuitenkin aika lailla hekkumallisesta nautinnosta.

Yht´äkkiä pimeydestä ilmestyi suuresti kunnioitettu abba Allosavros, puhtaasta kilvoittelusta tunnettu hengellinen opettaja. – Rauha teille, isät, lausui abba Allosavros lempeästi. Isät tunkivat kiireessä vaahtokarkkikepit aavikon hiekkaan, paitsi abba Nikodemos, joka istui hehkuvan kepin päälle. Abba Allosavros ei ollut huomaavinaan nuorempien isien temppua.

Häkeltyneet isät keksivät pyytää yhdestä suusta: – Isä, sano pelastuksen sana. Abba Allosavros vastasi nöyrästi: – Minun tietoni ovat vähäiset, joten kysynkin teiltä, muistatteko, mitä sanaa isät kertoivat paholaisen rakastavan? Isät ilahtuivat, koska tiesivät vastauksen: – Huomenna!, he mylväisivät yhteen ääneen.

– Oikein, entä toinen samanveroinen? – Emme tiedä…,  Vastasivat isät. – 'Ylihuomenna' on yhtä vaarallinen. Isät olivat rakentumaisillaan hengellisesti, kun joukon nuorin, abba Nikodemos lausui: – Onko  'ensiviikollakin' paholaiselle mieleen?

Isien kasvot punastuivat myötähäpeästä ja he toivoivat vajoavansa saman tien lentohiekkaan. Abba Allosavros loi lempeän katseen punastuneisiin isiin ja lausui: –Isät, kasvakaa abba Nikodemoksen kaltaisiksi – Hänen viittansa on tulessa ja lieskat nuolevat jo hänen partaansa, mutta edelleenkin hän on kiinnostunut vain hengellisistä asioista.

Isät jatkoivat hengellistä rakentumistaan - sammutettuaan ensin abba Nikodemoksen viitan ja parran.

Toinen Abba Elia

Abba Elian hiippakuntaan tuli toinen Abba Elia. Veljet olivat huolissaan, miten erottaa mikä oli alkuperäisen abba Elian sana ja mikä ei, joten he menivät tiedustelemaan asiaa suoraan alkuperäiseltä abba Elialta.

Tämä vastasi heille näin:

"Kaikki se, mikä on huonoa ja epärakentavaa on minun sanomaani. Kaikki se, mikä on puolestaan hyvää ja rakentavaa, on hänen sanomaansa."

Veljet poistuivat hämmentyneinä, mutta rakentuneina.