Suuren Lavran keskisuurien juhlien keskisuuressa skiitassa elettiin rauhallista ja rukouksellista elämää. Ainoastaan huoli skiitan toimeentulosta omavaraisena yksikkönä huolestutti. Kaukana olivat ne ajat, jolloin luostarin ikonimyymälästä kaupattiin kymmeniä ikoneita pyhiinvaeltajille ja turisteille. Entinen myyntivaltti, Luostarin raparperikilju ei tehnyt enää kauppaansa. Joskin sitä riitti luostarin omiin tarpeisiin; suurina juhlina, keskiarvoisina juhlina, jälkijuhlina, esijuhlina, keskijuhlina ja tietenkin pääsiäiskaudella sekä lauantaisin ja sunnuntaisin nautittavaksi. Ikoneiden suhteen pärjättiin omillaan enemmän kuin hyvin.
Kuuliaisuusveli Timoteosta asiantila harmitti. Olihan hän ikoni -ja kiljukaupan vastaava. Kerran hän kuitenkin keksi oivan tuuman. – Ikonimme ovat liian uudennäköisiä, eivätkä siksi käy kaupaksi. Vanhannäköiset ikonit näyttävät arvokkaammilta ja siksi ne voivat käydä paremmin kaupaksi.
Veli Timoteos oli lähellä ikonoklasmin syntiä raapiessaan ikoneita vanhanajan kuosiin, kuitenkin puhtain sydämin. Työnsä hän viimeisteli viemällä pari luonnollisenkokoista ikonia saunan keskilauteilla ottamaan kosteutta ja nokea. Hän ei halunnut kertoa tuumastaan edes igumenille, vaikka tiesi että kertomatta oleminen on luostarissa kiellettyä ja siten synniksi luokiteltua. Timoteos ajatteli omavoimaisesti: – Eihän yllättäminen ole syntiä. Näin hän jo edeltä uskoi ikonikaupan räjähdyksenomaiseen kasvuun. Veli Timoteos lämmitti saunan normaalina saunapäivänä ja ajatteli hyvin ennättävänsä hakea ikonit pois kylvystä ennen isien ja veljien saunavuoroa. Mutta voih! Misse-kissa tuli vastaan ja luonnonlapsena veli Timoteos jäi leikkimään Misse-ystävänsä kanssa ja unohti ajankulun.
Samaan aikaan abba Innokenti kulki saunapolkua, raahaten perässään suurta korkkimattoa, jonka hän oli tyhjistä Luostarin kiljupulloista saamistaan korkeista askarrellut. Saunanmattona korkki eristäisi lattian, eivätkä isät ja veljet palelluttaisi jalkojaan kylmällä kävellessään. Tämä mielessään abba Innokenti oli joutunut kumoamaan eräitäkin lekkereitä, mutta täysin viattomana ja pyyteettömin tarkoitusperin.
Abba Innokenti riisuutui ja pani silmälasinsa pukuhuoneen hyllylle. Hän oli hyvin likinäköinen. Eipä siis ihme että astuttuaan löylyhuoneeseen, hän jähmettyi niille sijoilleen, lysähti polvilleen, teki ristinmerkkiä ja hoki: – Ihme, ihme, ihme, näky on tullut minulle, minulle!. Keskilauteilla näyttivät seisovan ilmielävinä pyhä Onufrios sekä Maria Egyptiläinen, kumpikin vain pyyhkeeseen pukeutuneina! – Pyhät Onufrios ja Maria, rukoilkaa syntisen abba Innokentin puolesta, soperteli abba Innokenti peruuttaessaan saunasta ja juosten luostarin aukiolle tohkeissaan, unohtaen verhoutua viittaansa. Igumeni hälyytettiin paikalle ja Innokenti puettiin lainaviittaan säällisesti. Kerrottuaan saunassa tapahtuneesta ihmeestä kaikille ja nostettuaan kätensä ristinmerkkiasennossa ylös vannoen puhuvansa totta, hän johdatti veljestön saunalle. Veli Timoteos oli sillä aikaa käynyt hakemassa pyhittäjien ikonit piilopaikkaansa, tietämättä mitään tapahtuneesta. Saunassa siis ei voitu enää havaita sen enempää Onufriosta kuin Mariaakaan.
Igumeni siunasi veljet ja lähetti heidät keljoihinsa rukoilemaan. Ehkäpä näyssä olisi joku tarkoitus tai merkitys veljestölle. Koska luostarinjohtaja unohti kieltää asiasta tiedottamisen, abba Innokenti kiiruhti faksaamaan, laittamaan sähköpostia ja soittamaan seuraaville keskeisille ortodoksijulkaisuille: Talouteen ja ortodoksisuuteen, Talouteen ja Karjalaan, Hoitaviin hoidettaviin, Kyrkans Tidning och Ekonomiin, Liekehtivään nuotioon, Illan kajoon, Munkkilehteen, Nuoreen ekonomiin ja ortodoksiin sekä vieläpä Paranormaaliin ja Normaaliin! Seuraava päivä oli luostarissa kaoottinen. Media hyökkäsi kaikin kuviteltavissa olevin vempaimin ja laittein luostariin ja kaikilta tivattiin lausuntoja. Onneksi igumeni oli ennättänyt kieltää vastaamasta mihinkään. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut. Veli Timoteokselle oli myöskin valjennut oma osallisuutensa tähän soppaan ellei peräti keitokseen. Nyt hän aikoi todellakin vaieta asian todellisesta tilasta- Jos asia paljastuisi luostarin johtajalle, hänet paiskattaisiin luostarista korpeen, aavikkosutten osaksi! Varsinkin kun piispalta oli tullut puhelimessa igumenille pitkähkö huutopuhuttelu ja palautteenantokeskustelu huonosta ja protokollan vastaisesta tiedottamisesta.
Esipaimen oli ojennuksen jälkeen kiiruhtanut tapahtumapaikalle ja reportterit alkoivat kysellä ihmeestä: – Herra piispa, mitä tämä kaikki merkitsee?, kysyi maallisen lehdistön edustaja syvähenkisesti. Piispa selvitti yskäisten kurkkuaan: – Kröhöm, niin. Siis meillä ortodokseillahan miesten ja naisten saunavuorot ovat erikseen tai siis että onhan tietysti perhesaunoja, jossa voi olla eri sukupuolta olevia tai samaakin sukupuolta olevia samalla vuorolla saunassa yht´aikaa samasta perheestä, mutta ei eri perheestä, jos on eri sukupuolta olevia.
Ortodoksitoimittaja pelasti piispan pälkähästä kysymällä hieman teologisemman kysymyksen: – Isä Esipaimen, täällä ovat tiistaiseuralaiset ja ihmiset kyselleet, miten on mahdollista että pyhät ihmiset sillä tavalla… saunassa, mies ja naispyhä samalla vuorolla. Nyt siirryttiin esipaimenen ydinosaamisalueelle. Esipaimenellisisällisen katseen toimittajaan luoden, piispa selvitti: – Katsokaas, kun tämä miesten ja naisten erottelu on syntiinlangenneen maailman todellisuutta, mutta taivaassa, kuten Herra opettaa, "ei mennä naimisiin, vaan ollaan kuten enkelit" Tämän vuoksi meidän ei ole mitään syytä olla noloina tai häpeissään pyhittäjien Onufrioksen ja Marian yhteisestä saunaretkestä. Kaikki huokaisivat helpotuksesta.
Maallinen toimittaja kysyi vielä ihmeestä: – Entä ihme, herra piispa, onko tapahtunut ihme?. Piispa päätti lausuntonsa katsahtaen säälivästi toimittajaan: – Jos ensimmäisillä vuosisadoilla kilvoitelleet idän kirkon suurimmat autiomaakilvoittelijat tulevat tänne kaukaiseen jumalanhylkäämään, anteeksi, korpeen saunoakseen yhdessä, niin eiköhän tuo ole melkoinen ihme, vai mitä?! Siihen ei ollut kellään mitään lisättävää.
Kaikessa hyvässä on huonoa ja huonossa hyvää. Hyvää Keskiarvoisten juhlien skiitalle oli valtava turisti ja pyhiinvaeltajien virta. Ikonit vietiin käsistä, Luostarin raparperikiljua tuotiin säiliöautolla, ihmeelliseen saunaan jonotti jatkuva ihmisvirta. Luostarin omavaraisuus oli taattu. Kuuliaisuusveli Timoteos puolestaan sai tuntea nahoissaan, miten vaikeaa on löytää kultaista keskitietä. Hän näet joutui ahkeroimaan pitkiä päiviä luostarin ikoni -ja kiljumyymälässä palvellen pyhiinvaeltajia ja turisteja. Hengellisesti veli Timoteos oli myös rakentunut arvostelukyvyssään, koska lausahti hikisen raatamisensa lomassa: – Ihmettä luostarille en tehnyt loppujen lopuksi minä, vaan kaikkilaupias Jumala, Amen.
