Synneistä Murehtuneen Jumalanäidin lavrassa oli noussut huoli veljestön ponomaritaidoista, virheitä tehtiin ja tärkeitä asioita jäi kokonaan tekemättä. Abba Stefanos keksi nerokkaan idean alttariapulaisten osaamisen parantamiseksi. Hän lähestyi nöyrästi igumeni Armageddonia kertoakseeni murheensa:
– Abba Armageddon, siunaa!
– Kristus siunatkoon, vastasi luostarinjohtaja.
Abba Armageddon haroi pitkää partaansa ja kysyi abba Stefanokselta:
– Oletko tullut taas pyytämään muulillesi uusia kenkiä tai aasillesi uutta satulaa vai puvutko ovat jälleen mielestäsi uusittavassa kunnossa?
Abba Stefanoksen naama venähti hieman tuohtumuksesta.
– Ei, abba Stefanos, ei mitään sellaista, olen vain huolissani veljestöstä, heidän ponomaritaidoistaa. Viimeisen kuukauden aikana suitsutusastian hiili on sammunut kahdesti kesken palvelusta, abba Georgioksen rukous on häiriintynyt monta sekuntia myöhästyneestä suitsutusastian ojennuksesta, eikä siinä kaikki – Alttarin seitsenhaaran keskimmäisestä lampukasta loppui kerran öljy kesken liturgian. Tuon palveluksen jälkeen näin toimitusvuorossa olevan abba Nikodemoksen kiirehtivän baptisterioon itkemään alttariapulaisten nykytilaa.
– Mikä häpeä, mikä alennustila vanhojen isien opetusten hylkäämisestä, puuskahti abba Armageddon, – Mitä neuvot, oi abba Stefanos, onko pelastusta?
– Pelastusta on, Vakuutti abba Stefanos.
– Järjestetään suuri, kaikille veljille avoin ponomarien taitokilpailu, jonka voittaja saa esimerkiksi verallisen skufian palkinnokseen – Kukapa ei sellaista tahtoisi voittaa? Tietenkin ipodiakoneista ylöspäin isät eivät voi osallistua kisaan, hehän olisivat vanhojen opettamina liian ylivoimaisia, nyt tarvitaan esimerkkiä ja innostusta kilvoittelevalle nuorisolle. Järjestä kilpailu, abba Stefanos – Kilpailun on oltava rehti, ankara ja silti rakkauden täyttämä, eikä kuitenkaan kirkkotilassa järjestetty, ettei Kristus murehtuisi kokelaiden tekemistä virheistä.
Niinpä Lavran suureen trapesaan järjestettiin kirkkosimulaattori. Toistasataa veljeä lähti tavoittelemaan ”Verallista Skufiaa” ja sen tuottamaa kunniaa. Alkuerissä suurin osa kilpailijoista tippui helpoissa alttarin sivuovien avaamisrytmikoitoksissa, sivuovikolkkauksissa, kostean kirkkohiilen sytytyksessä ja kadilon väistelyssä. Semifinaalissa palovammaton hiilen nosto takaisin suitsutusastiaan erotteli lisää jyviä akanoista. Niin kutsuttu rovastimuuri-lämpimyyttä-läikyttämättä tiputti kokelaita lisää jatkosta. Ennen finaalia oli vielä lampukoiden huolto ja öljyjen käsittely. Sormet ja naama noessa lähtivät loputkin veljet laulukuoroon, lukuunottamatta veljiä Andreasta ja Mihailia. Abba Stefanos tarkkasi tiukkaan kaikkia osa-alueita, eikä vilppiä esiintynyt kenenkään veljen suorituksessa. Tämän hän pani suurta hengellistä iloa tuntien merkille.
Finaalissa oli täyden alttarin ”juhlavigilia”. Igumeni, arkkimandriittoja ja maailmasta vieraana olevia rovasteja oli saapunut paikalle monta. Varsinaista jumalanpalvelusta ei toimitettu, koska tätä isät olisivat pitäneet lähes rienauksena. Niinpä alttaritilanteet etenivät hiljaisuudessa, mutta kuitenkin kuten normaaleissa jumalanpalveluksissa. Vihdoin koitti lopullinen koe: Kaksi arkkimandriittaa kävi antamassa täysin vastakkaiset käskyt molemmille ponomarifinalisteille. Veli Mikael säntäsi täyttämään molempia käskyjä, jotka olivat siis täysin vastakkaisia. Veli Andreas seisoi paikallaan ryhdikkäänä, kirkasotsaisena ja täysin hiljaisena. Igumeni lausui: – Amen.
Kilpailu oli ohi. Igumeni kysyi lempeästi – Isät, kumpiko heistä ansaitsee ”Verallisen Skufian”, kumpiko heistä osoitti olevansa parempi alttaripalvelija? Entä, mitä sanot, abba Stefanos?
Isät vastasivat yksimielisesti: – Emme osaa sanoa, he olivat niin tasavahvat, täydellisiä aivan kuin ponomarit olivat ennen, vanhojen aikaan.
– Abba Stefanos?
– Antakaa anteeksi, isä Igumeni ja muut kunnianarvoisat, mutta minusta veli Andreas voitti… Sillä lopussa saadessaan kaksi ristiriitaista käskyä, veli Mihail yritti nöyryydessään täyttää molemmat, veli Andreas taas nöyryydessään osoitti myös harkintakykyä odottaessaan toimittavan papin käskyä. Olenko oikeassa vai väärässä, kunnioitettavat?, kysyi abba Stefanos.
Kaikki lausuivat kuin yhdestä suusta: – Olet tuominnut oikein, veli Andreas on paras!
Palkinnonjakoa ei kuitenkaan koskaan tullut, koska veli Andreas ei suostunut ottamaan vastaan parhaan ponomarin palkintoa ja siitä koituvaa ohimenevää, tämän maailman kunniaa. Hän katsoi palkinnon kuuluvan niille isille, jotka olivat hänet kouluttaneet. Ja kunnian hän antoi osaamisestaan Jumalalle. Lavran ponomarit eivät tahtoneet enää tehdä virheitä, koska veli Andreas oli osoittanut heille nöyryyden ja täydellisyyden tien. Rauha palasi Synneistä Murehtuneen Jumalanäidin luostarin jumalanpalveluksiin. Kaikki iloitsivat ja kasvoivat hengessä, paitsi abba Stefanos, jota melkoisesti risoi se, ettei päässyt entiseen malliin huutamaan virheitä tehneille alttariapulaisille.
Omistettu lukija Andreaksen muistolle.
