Kauan sitten vaikutti eräällä luostarisaarella innokkaiden kastajien veljestö. Vastustajat kutsuivat heitä uudelleen kastajiksi, sillä he kastoivat kaikki: Ortodoksit, luterilaiset, roomalaiskatoliset, vapaat suunnat ja kaikki pakanat. Ratkaisevaa oli vain se että kaste oli toimitettu oikealla kielellä ja hyväksytyn papin tai maallikon (jonka tuli tietenkin olla hyväksytysti kastettu ja voideltu) toimesta.
Jostain syystä saarelle tunki jos joltistakin pyhiinvaeltajaa ja totuudenetsijää laivalasteittain, mutta kastettavaksi he eivät yleensä vapaaehtoisesti antautuneet.
Munkkeja tämä kovin harmitti, sillä he tiesivät että ilman oikeaa kastetta kaikki joutuisivat kuoltuaan suoraan kadotukseen. Toisaalta he olivat perusluonteeltaan rauhaa rakastavia, eivätkä tahtoneet kastaa väkisinkään.
Eräänä päivänä abba Etike Etibabtizmou keksi oivan ratkaisun, jolla lähes tulkoon kaikki saarelle tulevat saataisiin pelastuksen verkkoon. Hän nimittäin keksi ansajärjestelmän, joka takasi ihmisten liukastuvan mutaan, kaatuvan lätäkköön, tuhriutuvan nokeen tai likaavan muulla tavoin niin itsensä kuin vaatteensa. Näin tapahtuessa veljet saivat tilaisuuden upottaa heidät kastealtaaseen pesupalvelun varjolla. Kasteastian korkean reunan takana pappi saattoi lausua oikeat kastesanat oikealla kielellä. Tämä ajoitettiin tapahtuvaksi silloin kun ihminen oli kokonaan vedessä, eikä tietenkään kuullut mitään.
Myöhemmin abba Etike Etibabtizmou keksi myös mirhallavoitelun mahdollistavan juonen. Mirhaa sujautettiin 'saippuoinnin' verukkeella mahdollisimman moneen kohtaan ja niin ihmisistä tuli yllättäen ortodokseja.
Ongelmaksi jäi enää, miten saada ihmiset käytännössä elämään ortodokseina, kun he eivät sitä edes itse tienneet. Tästä veljet eivät ottaneet stressiä, koska monet asiat Jumala näkyi hoitavan aivan omin päin. Veljet katsoivat kaste- ja voiteluhommassa palvelevansa taivasten valtakunnan asiaa vain vähäisinä Jumalan puutarhureina (ortodokseina) kutsumuksensa mukaisesti.
